Tänään on Hyvä Päivä. Tai ainakin toivokaamme niin. Tähän mennessä on mennyt hyvin, tai no ainakin ihan hyvin. En sinänsä ole ahminut, mutta ylimääräistä on tullut syötyä kakkupalan, suklaalevyn ja muutaman englanninlakun edestä. Ja näin "vähä" syöminen siis on omasta mielestäni jo huimaa edistystä - kertoo ehkä jotain myös siitä, mitä pidän pahana repsuna. Nojaa olisihan nuokin voinut jättää napaansa vetämättä, mutta en ole tänään edes HARKINNUT ahmimalla ahmimista (kyllä, ei kohtaus aina tule kuin salama kirkkaalta taivaalta, vaan todella joskus SUUNNITTELEN syöväni tajun kankaalle...) ja se on hyvä se. Très bien.

Ja hyvää on myös se, että vaikka suklaalevyn ja kakkupalan (oli muuten ihan mielettömän hyvää porkkanakakkua perjantaikahvilla S:n kanssa ja tästä tavasta en ikipäivänä ota huonoa omaatuntoa) jälkeen ei paljon oikea nälkä mahassa kurninut, söin silti itse tekemääni RAVITSEVAA JA TERVEELLISTÄ jauhelihakeittoa. Kunnon ruokaa, jee!

Josta pääsemme en-muista-milloin saamaani kommenttiin että ahmimiseen auttaa se, että pakottaa itsensä opettelemaan kokkaamaan (joka sinänsä on hauskaa ja oikein hyvä neuvo tiellä Tasapainoiseen Elämään), mutta kun allekirjoittaneen kohdalla kitusiin katoaa kattilallinen jos toinenkin itse laitettua ruokaa heti kun se on edes puolikypsää syötäväksi. Ainoat ruuat, joista todella tykkään mutta joita ei ainakaan kovin usein tule ahmittua, ovat jauhelihakeitto ja kaalilaatikko. Joten syön sitten jauhelihakeittoa ja kaalilaatikkoa. Haha, en voi edes kuvitella monessako nanosekunnissa esimerkiksi pinaattikeitto, makaronilaatikko tai lihapullat katoaisivat suuhuni! En ole mikään suuri kulinaristi, joten ihan sama syönkö samaa ruokaa kaksi viikkoa putkeen. Kunhan vaan ei tulisi ahmittua.

Ja jos edistymisestä puhutaan, olen myös onnistunut aika hyvin vieroittamaan itseni jättisuurista (siis tyyliä isoin kattila mitä löytyy) annoksista puuroa. Puuro ei sinänsä ole edes paha ahmittava, mutta siitä saa mahansa todella kipeäksi jos syö paljon (varsinkin jos syö senkin puoliraakana kuten minä).

Mitähän muuta omituista tunnustettavaa ruokavalioissani tänään olisi kuin se, että onnistun lihottamaan itseni jopa kaurapuurolla, että ahmin heti paikalla kaiken mitä kokkaan ja että Hyvään Päivään mahtuu suklaalevy... No ottia tuota, rakastan kuivaa pastaa (ja siksi en voi ostaa kotiin edes makaronipussia), toisinaan suorastaan himoitsen Heinz-ketsuppia (ja ahmin senkin heti näkkärin päällä jos erehdyn ostamaan), kotikotona syön joskus jopa sokeripaloja pelkiltään jos en muuta keksi ja ja ja... Näistä riittäisi ainesta romaaniin.

Ei ole helppoa tuo syöminen.

Kadehdin niitä ihmisiä, jotka voivat vain lappaa ruokaa suuhunsa ja lopettaa kun ovat kylläisiä. Itseäni tämä syömävamma tulee luultavasti seuraamaan koko loppuiän - täytynee vain opetella elämään sen kanssa. Välillä mietin, millaista minun sukupolveni vanhuus tulee olemaan kun jonkunlaiset syömisongelmat tuntuvat olevan enemmän sääntö kuin poikkeus (siitäkin huolimatta että välillä tunnen olevani NIIN yksin tämän jutun kanssa). Varmaan vanhainkodeissa on tuolijumpan ja ruskakerhon retkien sijasta syömishäiriökeskusteluryhmiä ja ravintoterapeuttiluentoja. Tai sitten me tulevat vanhukset könkkäämme rollaattoreilla salaa vessaan oksentamaan, koska emme edelleenkään ole saaneet pullautettua ulos että on vähän hankalaa tuo itsestään huolta pitäminen.