Laura on hyvällä mielellä, pukeutuu huolellisesti, lähtee baariin, juo tequilaa, tanssii, pitää hauskaa, löytää poikaystävän tai edes satunnaisen tuttavuuden, on onnellinen, elää kuten melkein 22-vuotiaan nuoren naisen kuuluukin?

Ei vaan Laura menee Prismaan, valitsee hyllyltä jättiläismäisen säkin irtokarkkia sekä suklaalevyn (vaikka ei juurikaan tee edes mieli), menee kassalle, häpeää silmät päästään kun taas se ivallinen myyjä vilkaisee ostoksia, toivoo että liukuhihnalla appelsiinipussi peittäisi edes sen suklaalevyn muiden asiakkaiden huvittuneilta katseilta, maksaa sydän itkien (koska menee niin paljon rahaa pelkkään mässyyn), menee puolijuoksua kotiin karkki repussa poltellen, aloittaa heti ahmimaan ja tekee kaiken tämän lähinnä tavan vuoksi, koska olisi tänä iltana ainakin periaatteessa voinut olla kunnollakin.

Nyt jäljellä on enää kaksi riviä sitä suklaata (miksi oi miksi menin ostamaan sen vielä irtokarkin lisäksi, kun tiesin että a) se menee jo överiosastolle b) on fyysisesti mahdotonta jopa minulle jaksaa syödä sitä loppuun c) vaikka en laskekaan ahmiessa kaloreita, ainakaan paljon, hehe, siinä on niitä yli 1000) ja olo on aika surkea. Olen aika pettynyt itseeni.

Toisaalta, aamulla oli todella surkea olo, siis henkisesti. Tajusin olevani paljon iloisempi (nojaa siis se on suhteellista mutta OMAN mittapuuni mukaan) silloin kun syön karkkia noin kaksi-kolme kertaa viikossa. Silloin tuntuu, kuin elämässä ei olisikaan muuta pielessä kuin tämä syöminen. Nyt taas kun onnistuin olemaan viikon miltei ahmimatta (no ainakin karkkia joka on siis se minun henkilökohtainen kompastuskiveni) kaikki muu ikävä muistuu mieleen eikä ole edes karkkia millä itseään lohduttaa. Minulla ei ole elämää ilman ahmimista ja pelkään ihan kuollakseni, että mitä oikeasti jää jäljelle kun pääsen tästä joskus onnekkaasti eroon.

Ahmiminen on jotenkin niin turvallista. Tuskin kukaan, jolla on terve suhtautuminen ruokaan, tietää sitä tunnetta, enkä minäkään osaa sitä selittää. Pelkään myös alkavani alkoholistiksi jossain vaiheessa, minussa on kaikki riskitekijät, olen kuin suoraan jostain valistuslehdestä kohdasta "ei näin". Miksi minä en voi olla sellainen high on LIFE -ihminen, vaan minun on aina turrutettava itseni jollain ulkopuolisella. Mistä ihmeestä minä olen saanut tämmöiset masennusgeenit, kun kumpikin vanhemmistani ja koko suku oikeastaan, äiti varsinkin, on niin helvetin tervejärkinen, vai onko tämä kaikki ympäristön vaikutusta vai omaa vikaani (no sitä suurimmaksi osaksi,  t i e d ä n  kyllä varsin hyvin). Miksi perjantai-illat on minusta niin masentavia, miksi en sitten mene ihmisten ilmoille ja pidä hauskaa jos kerran mieli tekee ja siihen on tavallaan kaikki edellytyksetkin.