Mutta jumalaton sotku siitä tulee keittiöön. Onneksi punaiset pilkut sopivat tummanharmaisiin kaakeleihin ja, no, valkoiseen paitaani.

Tein siis punajuuripihvejä - eikös olekin terveellistä ja hyvää ja ei-ahmittavaa?

Nyt te kaikki siellä kieli pitkällä odotatte että paljastan olenko ahminut vai en. No en ole. Päivän saldo on jättiannos puuroa ja kolme omenaa, koska meinasi mopo livetä, mutta onneksi sain sen kiskaistua takaisin ajoradalle. Vituttaa se eilinen, vituttaa tuo puuro, vituttaa se, että olin taas niin vähällä mokata koko päivän, vituttaa ennen kaikkea tämä koko kuvio.

Nyt ei tee enää edes mieli ahmia. Öklöttää koko touhun ajatteleminenkin, öklöttää tämä paisunut olemus ja ihan turha morkkis. Jos joku tyrkyttäisi niitä marabuu-levyjä minulle nyt vaikka ilmaiseksi, kieltäytyminen olisi niin helppoa. Miksi sitten eilen olisin ollut valmis vaikka hyppimään päälläni niiden eteen? Sitä paitsi se daim oli ihan pettymys. Eli pahan (heh, ei se kyllä PAHAA ollut) daimin ja tylsien irtokarkkien takia ajoin itseni täksi(kin) päiväksi epätoivon alhoon ja itseinhoon.

No niin alkaa jo riittää, tikulla silmään sitä joka vanhoja kaivelee ja eihän tuo taaskaan ollut mitenkään erityisen paha moka (haha, läskin vakioselitys) mutta eilen ahmin taas AHMIMISEN takia, en sen takia että teki mieli suklaata, ja siinä on vissi ero. Mätin siis suklaata suuhuni niin, etten välillä edes erottanut mikä oli daimia ja mikä digestiveä, isoja lohkareita kerrallaan ja juoden välillä vettä väliin. Pidin jopa pienen päiväunitauon kun maha alkoi esittää vastalausetta mutta aloitin heti herättyäni uudelleen. Tuo jos mikä on sairasta.

Tahtoisin lenkille mutta vettä tulee kuin aisaa. Miten voikin olla näin masentavaa...