Pelaan peliä itseni kanssa. Eilen sain sen kortin, että palaa takaisin alkuun, ja tänään heitin noppaa ja sain ykkösen eli yhden askeleen eteenpäin. Tyhmää tässä on se, että pelaan tätä peliä elämälläni, ja joku on varmaan näpelöinyt noppaa ja kortteja, koska saan aina vaan ykkösiä ja niitä palaa alkuun -kortteja.

Oli ihan ennustettavissa, että eilisen lohikiusaussessio ryöstäytyisi illan mittaan käsistä ja muuttuisi hirviömäiseksi vuosisadan ahmimiskohtaukseksi. Ah niin en olekaan aikoihin ahminut kuin eilen illalla! Ahdistaa, ahdisti eilen ja ahdistaa nyt. Tahtoisin ahmia taas, se helpottaa oloa ainakin lyhytkestoiseksi.

Toisaalta tahdon kuollakseni tästä syömävammasta eroon ja takaisin normaalimittoihin. Ne kaksi, ahmimishimo ja normaaliushimo, käy jatkuvaa taistelua minun pään sisällä ja vaikka nyt näyttää että normaali-Laura makaa lyötynä maassa, liputtaisin silti sen voiton puolesta, kunhan vaan annan sille aikaa näyttää mihin se oikeasti pystyy. Kyllä ahmija-Laura siitä vielä talttuu, ei saa lannistua pikku takaiskuista (no jaa se eilinen ei kyllä ollut mikään PIKKU takaisku).

Menee hermot Y:hyn. Se on ihan sekopää. Tänään se on juossut viiden minuutin välein ovesta ulos ja sisään ja siinä välissä pessyt KAIKKEA koko ajan. Käsiään, naamaansa, vaatteitaan, tukkansa varmaan kolme kertaa, muovipusseja, kenkiään, kaikkea. Ja se on saanut päähänsä, että täällä on torakoita. Taidan oikeasti alkaa nukkua ovi lukossa ja joku kyynelkaasusumutin tyynyn alla. Lisäksi sillä on taas joku ihme poisheittämiskausi meneillään. Pelastan postiani lehtikeräykseen menevästä kasasta ja kenkiäni kenkätelineestä. Eli ahdistaa, juuuuuuu...