Minä olen. Minä olen onnellinen ja elossa ja onnellinen, että olen elossa. Olen onnellinen ja ahmin, ahmin ja olen onnellinen. Olen onnellinen vaikka ahmin ja ahmin vaikka olen onnellinen. Olen myös jonkin sortin tyttöystävä (hyi vierastan tuota sanaa) tätä nykyä, sekä erittäin neuroottinen ja näköjään erittäin syömishäiriöinen myös.

Homma menee näin. Minulla oli ihana viikonloppu. Kaikin puolin passeli ja mainio ja mukava ja kiihkeä ja ihana ja täydellinen. En ahminut, söin normaalisti, tästä jutusta/hoidosta/ihastuksesta/projektista kehittyikin sitten vaikka mitä, mutta eilen, voi jumalauta, arvatkaa mitä tein?

Juu kyllä vain.

Ahmin.

Eikä siinä vielä kaikki.

Juu-u.

Olin hilkulla oksentaa. Konttasin jo alennustilassa vessan lattialla mutten sitten pystynytkään.

Milloinhan viimeeksi olisin ollut näin pohjamudissa syömisen suhteen ja näin pilvissä kaiken muun suhteen? Olen peloissani, että mitä tästä seuraa. Oikein kunnon bulimia? Mitenkä olisi, Laura, mitenkä olisi? Pilaanko tämänkin jutun ruuan ja muka-itsekontrollin tähden? Olen raivoissani, peloissani, häpeissäni... ja onnellinen, kaikesta huolimatta.

Niin ja tänään otin sitten uusintakierroksen mutta onneksi lopetin hyvän sään aikaan. Vituttaa silti mutta huomenna on luultavasti ihan ok olojos vaan olen illan siivosti.

En saanut yöllä unta koska ahdisti niin helvetillisesti, joten läksin aamuyöstä lenkille. Pähkähullua, mutta auttoi. Ahdistus katosi raikkaaseen ulkoilmaan ja nukkuvaan kaupunkiin. Mutta ei se koko päivää kestänyt kuten voitte edellisestä kappaleesta lukea. Kohta on kai lähdettävä taas, ahdistaa se, että ahmin taas ja se että ahdistaa, vaikka kaikki on niin hyvin. Kerrankin kaikki on niin hyvin että ihan itkettää helpotuksesta.

Huomenna olen ihan kunnolla ja palaan aamupuuroon ja kävelen kouluun ja olen kiltti ja kunnollinen ja ei-ahdistunut ja kaikki on taas hyvin trallalaa.