Hei, olen Laura, 23-vuotias syömishäiriöinen, jos vielä muistatte. Nykyään olen osa-aikabulimikko sekä toki edelleen ahmijapelle. Olen lihonut ainakin viisi kiloa entisestäni mutta huomenna teen parannuksen.

Tänään tuntuu, että ainoastaan syömishäiriöni määrittää minua, että en todellakaan ole mitään muuta kuin ahmijapelle ja järjetön norsu. Ei tänään kuitenkaan ole sen pahempi päivä kuin ennenkään, nyt vain tuntuu kuin maailma kaatuisi niskaan irtokarkin muodossa.

Ei, en ole edelleenkään ostanut candykingiä (ja vain se lasketaan koska markettikamaan lankeaminen on kuin tulitikuilla leikkimistä). En sitten joulukuun. Ajatelkaa, siitä on melkein puoli vuotta. PUOLI VUOTTA. Mutta eilen ostin poikaystäväni kanssa karkkia Makuunista. Ja sitten illalla kotiin palatessani vähän lisää. Positiivista tässä on se, että nykyään vatsani menee kippuraan jo parista sadasta grammasta kun ennen se veti surutta reilusti yli puoli kiloa. Positiivista on myös se, että nykyään en enää osta karkkia koska on paha mieli vaan koska haluan. Ja myös se, että ei minulla eilen mitään morkkista ollut.

Nyt on morkkis, koska  a h m i n . Siis sen lisäksi, että eilen söin ne karkit. Ja siis siitä huolimatta, että a) tänään piti olla hyvä päivä b) kaikki ruuan hajukin lähinnä ällötti sen eilisen sokerimyrkytyksen takia c) minulla oli valmiina tavallista ruokaa.

Ahmiminen on minulle kirosana nykyään. Inhoan sitä. Inhoan! Ahmin vain sunnuntaisin ja maanantaisin, koska silloin en osaa hillitä itseäni tai käsitellä tunteitani millään muulla tavalla. Tiistain ja keskiviikon inhoan itseäni, torstain olen kunnolla ja odotan. Perjantain ja lauantain olen extrahypersuperonnellinen. Nii-in. Kaikki tämä liittyy poikaystävääni, johon olen edelleen extrahypersuperihastunut. Olen maailman onnellisin tyttö, tai olisin, jos minulla ei olisi  b u l i m i a a .

Minä  o k s e n n a n  silloin tällöin, tai ainakin ajattelen sitä usein. Usein tosin vain kakistelen vessanpöntöllä, itken ja vihaan itseäni. Seurustelemaan aloitettuani  k o h t a u k s e t  ovat olleet harvempia, mutta huomattavasti rajumpia. Tai ainakin ne musertavat minut. En ahmi enää läheskään yhtä suuria ruokamääriä ja pystyn lopettamaan ahmimisen (joskus) kesken, enkä enää hautaudu edes kotiin yhtä helposti, mutta pahoina päivinä tuntuu, että tämä vielä tappaa minut. Nitistää pikkuhiljaa. Odotan kauhulla sitä päivää, kun koko paska räjähtää silmille kuin tarpeeksi kypsynyt finni.

Olin tässä välissä kuukauden työharjoittelussa ja silloin tämä kuvio oli hajota käsiin ihan totaalisesti. Se ei ollut mikään miellyttävä harjoittelu. Ensimmäiset kaksi viikkoa itkin ja ahmin. Seuraavat kaksi viikkoa purin hammasta ja ahmin. Ja nyt harjoittelu on ohi ja olisi aika palata normaaliin rytmiin, alkaa lenkkeillä kunnolla ja syödä kunnolla, niin ahmin edelleen. Tämä kai vain todistaa, miten ongemani muhivat pinnan alla ja vain odottavat heikkoa hetkeä pullahtaakeen takaisin pinnalle. En vain saa kiinni mistään, vaikka koulussa on suorastaan taivaallista olla tuon kärsimyksen jälkeen.

En saa mistään kiinni, siinä se.

Minulla on hyppysissäni kaikki palapelin osat, nyt niistä ei enää ole yksikään hukassa. En vain tiedä mistä palasta aloittaa kokonaisuuden kasaaminen.