Tänään ahmin, mutta tänään se ei ole maailmanloppu. Tänään ajattelin - ja ajattelen nytkin koko ajan - aivoillani enkä vatsallani tai kierolla sydämelläni. Kyllä minusta vielä ihminen saadaan.

Minulla oli niin täydellinen viikonloppu, että voisin vain itkeä onnesta. Olen maailman onnekkain tyttö. Viime viikon pohjanoteerauksesta huolimatta sain itseni tsempattua ihan hyvään kuntoon viikonloppua varten, jonka siis vietin täydellisen poikaystäväni kanssa. Hahaha. Viikonloppuna minulla ei ollut syömishäiriötä eikä mitään muutakaan ongelmia, emmekä tehneet mitään erikoista, olimme vain. On se niin hassua. Taidan todella olla ihan menetetty tapaus, epätoivoisen ihastunut.

Eilen illalla tosin sitten karkasi taas mopo umpihankeen, mutta en jaksa angstata edes siitä. Kävin jopa karkkikaupassa, mutta entisten en-jaksa-kantaa-tätä-pussia-kotiin-asti irttarilastien sijaan olen oppinut ostamaan noin nelisensataa grammaa, yhden jokaista hyvää lajia, ja se riittää! 400 grammaa on paljon joillekin, mutta ei minulle. Jos saisin sen tästä lähin pysymään aina korkeintaan puolessa kilossa, olisin vieläkin onnellisempi tyttö kuin nyt. Ja totta puhuen karkki on vähän menettänyt lumoaan, en edes muista milloin olen viimeeksi ostanut markettikamaa. Nykyään satsaan nääs laatuun, en määrään, HAHAHAHAHA.

Niin siis tänään ahmin, vaikkei kyllä todella ollut tarkoitus. Illalla ajattelin, siis ahdettuani itseni tainnoksiin, että lintsaan tänään ne ruhtinaalliset pari tuntia mitä minulla oli koulua. Kuitenkin jokin (huono omatunto...? onko minulla sellainenkin?) ajoi minut ylös, ja menin sitten luennolle nuokkumaan, jospa siitä edes jotain jäisi päähänkin. Minulla oli ihan hirveä olo eilisen mätön jälkeen, siis niin järkky ruokakrapula, etten muista milloin viimeeksi olisin todella pelännyt yrjöäväni pulpetille (en kuitenkaan yrjönnyt), ja koulusta tullessa vannoin, että nyt saa taas piisata, tack. Mutta kun tulin kotiin niin eipä vannomiset enää mieleen muistuneet. Pyh pah. Viisastuin kuitenkin vahingosta sen verran laitoin ruokaa valmiiksi huomiseksi, jospa se auttaisi.

Huomaan, että tänään tekstini pomppii kovasti.

Olen aika hilpeällä tuulella, siitäkin huolimatta, että maha painaa kuin siellä olisi sata isoa kiveä.

Kyllä minä tästä selviän. Jos minulla ei viikonloppuisin ole mitään vammaa ruuan suhteen, miksi minulla sellainen olisi arkenakaan? Olen kyllästynyt tähän. Jos pystyn olemaan kunnolla pari päivää, niin miksen sitten koko viikkoa (pikku repsut sitä paitsi sallitaan)? Eikö olisi jo aika alkaa nauttia ruuasta ja vartalostaan - ja elämästä?

Minä en ole lihava. Minä en ole lihava. MINÄ EN OLE LIHAVA.

Ja se oksenteluhomma saa luvan jäädä. Lopullisesti. Se tuhoaa mielen ja ruumiin, jopa pahemmin kuin pelkkä ahmiminen.