Istuin eilen melkein tunnin Helsingin rautatieasemalla pääovien edessä pahimpaan ruuhka-aikaan. Rautatieasema on malliesimerkki "non-lieu"sta eli paikasta, joka on vain jonkinlainen välitila ja jossa ihmisillä ei ole mitään omaa tai omasta elämästä ja identiteetistä kertovaa. Tein seuraavia havaintoja:

1. Vain noin kaksi ihmistä koko väenpaljoudesta aukaisi toiselle oven, mikä toki selittyy lähinnä käytännön syillä kuten a) kuten kaikki tietävät, Helsingin rautatieaseman ovet ovat kamalan raskaat ja b) jos olisi jollekin erehtynyt pitämään ovea auki, olisi saanut seisoa siinä portieerina noin kahdellesadalle seuraavallekin.

2. Melkein kukaan ei hymyillyt ja lähes jokainen yksinolija pälyili ympärilleen kuin etsien jotakin.

3. Vain maahanmuuttajataustaiset tai muut ei-suomenkieliset halasivat tai koskettivat toisaan tavatessaan. Miksei Suomessa ole poskisuudelmakulttuuria? (Siinä taas yksi asia jonka vuoksi voisin karata seuraavalla lennolla Ranskaan...)

4. Minua kosittiin kerran ja toista kertaa en jäänyt odottamaan vaan karkasin ulos heti "hei (hik) sinä (röyh) tyttö (öyh)" -repliikin kajahdettua ilmoille.

5. Näin täydellisen kauniin naisen, joka siis ei vastannut ollenkaan nykyajan kauneusihannetta. Tämä nainen oli noin 20-vuotias luultavasti somalitaustainen nainen jolla oli täydellisen tasaisen värinen kahvinruskea iho, pitkä musta tukka, uskomaton hymy plus hymykuopat, iloiset silmät ja kurvikas mutta sopusuhtainen vartalo.

6. Kaikilla tuntui olevan kamala kiire tai sitten nekin, joilla ei oikeasti ollut hoppu yhtään minnekään, tunsivat itsensä pakotetuiksi kulkemaan ihmismassan sykkeessä yhtä nopeasti ja tehokkaasti kuin kaikki muutkin. Jopa matkalaukkuja raahaavat juoksivat kuin hengenhädässä.

7. Huomattavan moni yksin olevista puhui puhelimeen tai vähintään vilkuili sitä.

Minä olen non-lieu -ihminen. En ole luultavasti koskaan ollut yhtä onnellinen kuin sellaisissa paikoissa joissa kukaan ei tunne minua, joissa kukaan ei välittäisi vaikka katoaisin, joissa minulla ei ole mitään omaa. Rakastan vain istua metrossa, junassa, lentokoneessa, yöbussissa, kahvilassa, puistossa, asemilla, missä vain sellaisessa paikassa joka on vain tila paikan a ja b välissä. Kertooko se enemmän vaatimattomuudesta vai mahdottomuudesta tulla koskaan tyytyväiseksi jos ihminen tulee onnelliseksi metron kertalipun hinnalla?