Hitaasti ja varmasti tässä mennään kohti Onnellista Tulevaisuutta - ainakin tänään.

Tänään en ole ahminut. Margariinirasian puolikkaalle tosin kävi niinkuin ounastelinkin, se siveltyi kuin itsestään näkkileivän päälle ja koko komeus, tai no aika usea, hyppäsi suuhuni kuin ammuttuna. Ei tuota voi kuitenkaan ahmimiseksi laskea. Minilätta 28% ja ruisnäkkäriä ja vaivainen puolikas paketti kumpaakin. Pyh pah, eihän tuo nyt ole mitään kun ottaa huomioon, etten pidä ihan järkyttävänä repsuna edes jäätelöpakettia JA kokonaista voipakettia JA pussillista vehnäleipää.

Lasken taas kaloreita vähän niinkuin sinnepäin ja yritän pitää päivittäisen saldon alle kahden tonnin. Äsken söin vielä iltapalaakin, puuroa ja omenaa, vaikka vähän kaduttikin vielä se näkkäri-minilätta ja kalorimäärä olisi ollut edes vähän nätimpi ilman paria sataa ekstraa. Miksi minä sitten söin sen iltapalan? Koska aamulla on muuten ihan kiljuva nälkä ja kiljuva nälkä ajaa kauppaan ostamaan jotain mikä nostaa hetkeksi pilviin ja sen jälkeen rysäyttää julmasti takaisin maan pinnalle. Ja myös, koska haluan pitää edes jonkun tolkun tässä hommassa. Minä haluan olla terve, en sairas. Ja kaksituhatta kaloria ja iltapala on tervettä.

Tänään olen ollut muutenkin tyytyväinen itseeni ja elämääni. Menin kouluun ja pelkkä ihmisten ilmoilla olo tekee hyvää, vaikkei sitä huonoina päivinä tajuakaan. Kotiin tullessa en edes heti hyökännyt sen margariinin kimppuun vaan söin pohjaksi keitettyjä vihanneksia (nam!). Sitten kuurasin koko kylppärin seiniä myöten (traumatisoiduin pahasti lattiakaivon puhdistamisesta ja sain pyjamahousuni pilalle koska roiskin kloriittia ilmeisesti vähän huolimattomasti) ja siivoilin vähän muutenkin. Ja, tässä tulee paras: menin vielä lenkille ja voi veljet (hah mikä sanonta) olikin hyvä lenkki.

Käänteinen psykologia näköjään siis toimii taas. Aamulla tavoitteeni oli nimittäin vain päästä koululle jurottamaan ja sieltä kotiin ilman karkkipussia. Ja nyt oloni on sata kertaa parempi kuin jos olisin vain maannut koko illan sängyssä miettien miten kelvoton olen.

Nyt puolestaan minulla on erittäin kunnianhimoinen tavoite: aion olla ahmimatta kokonaisen viikon eli seitsemän päivää eli sunnuntaihin asti. Seitsemän päivää saattaa kuulostaa naurettavalle, mutta minulle se olisi isompi saavutus kuin maratonin juokseminen. Kolmas päivä siis kutakuinkin päätöksessä ja mieli on hyvä. Tästä on hyvä jatkaa.