Nojaa tänään kyllä läksi taas mopo käsistä noin niinkuin vanhaan tuttuun tapaan maanantain kunniaksi. Nälkäisenä kauppaan ja katastrofihan siitä seuraa. Ihan sama. Viikonloppuna mässäsin niin, ettei parilla ruispalalla tänään ole väliä.

Viikonloppu meni hyvin. En tajua mitä aina stressaan viikkokausia etukäteen. Söin kuin jouluksi lihotettava sika, koska sisko oli varannut kystä kyllä muuttoporukalle. Mutta milloinka sitä muka tulee itse pullaa leivottua? Käytin siis tilaisuutta hyväkseni. Ja huomio, en ahminut, söin vain kuin joulupotsi. Rööööh. Ja junassa karkkia ja suklaata. Mietin varmaan puoli tuntia junan lähtöä odotellessa kioskissa että mitä ostaisin vai ostaisinko mitään ja sitten tyhmänä valitsin samaa mitä aina. Olen läski ja tylsäkin vielä. Ja tänään sitten tasoittavaa mättämistä. Jospa huomenna pääsisin kyytiin normaalikelkkaan enkä muksahtaisi nololla tavalla vauhdista maahan kuten tänään.

Pasilassa joku oli kotoisasti yrjönnyt rautatieaseman rullaportaiden juureen (siis ryynännyt oikeen kunnolla, ei mitään pelkkää viinalitkua) ja juttelin jonkun sedän kanssa jolla oli nauravat silmät ja lippahattu ja se oli juossut junan perässä mutta myöhästynyt silti, ja minulle tuli kamalan kotoinen olo. Taisin hetken aikaa haluta muuttaa Helsinkiin, minäkin.

Turku on välillä aika perseestä. Täällä kukaan ei laattaa rullaportaiden juureen koska ei täällä ole rullaportaita, kukaan ei juttele asemilla, kaduilla ei kuule raitiovaunujen kirskuntaa, kadut ja talot ovat merkityksettömiä ja rumia ja täällä ei ole metroa. Täällä ei ole metroa. Kunhan valmistun ja pääsen täältä (ellen jo aiemmin), en enää koskaan muuta kaupunkiin jossa ei ole metroa ja rullaportaita jonka juureen oksentaa.

En saa nukuttua taas lähes ollenkaan ja se ajaa minut ahmimaan. Voisin juosta lenkillä ja litkiä kahvia päivät läpeensä. Tänä aamuna juoksin tunnin. Kello soi 6.15 ja oli mahtavaa lähteä juoksemaan yksinään katuvalojen alle. Pimeässä juoksu kulkee paremmin ja ajatus selkenee.

Paitsi että päivän aikana sitten se ajatus sumeni taas et me voilà, ahmineena ja onnettomana, vaikka tänään kaikki oli ihan hyvin. Ja viikonloppunakin kaikki oli ihan hyvin. Pystyin jopa unohtamaan koko ruokavammailun. Tänään koulussakin se oli vielä unholassa koko paska. Mutta nyt se on täällä taas. En kestä omaa ja syömishäiriöni seuraa.

Kunpa minulla olisi jo ammatti. Kunpa olisin jo valmistunut. Jos olisin heti lukion jälkeen valinnut oikein, minulla olisi ammatti. Tyhmintä on se, että ne vuodet tästä välistä voisi vetää pikakelauksella yli, vain muutamia kohtia säästäen. Liian monta vuotta on mennyt tähän syömisjuttuun, liian monta vuotta jonkinlaiseen paikkansa etsimiseen, ja missä silti olen vielä nyt? Hukassa edelleen.

Miksi muille elämä on niin vaivatonta? Miksi minä kyseenalaistan kaiken ja pilaan kaikki mahdollisuuteni tasapaksuun mutta suht onnelliseen elämään?

(Koska eniten pelkään juuri sitä, että elämäni tulee olemaan tasapaksua.)