Eilen ja tänään on mennyt yllättävän hyvin. Ei nyt HYVIN, mutta ei missään nimessä huonostikaan. En ole edes pahemmin synkistellyt sen torstai-illan järkyttävän porsastelun takia. Sellaista sattuu, ei sille enää mitään voi, nyt vaan pitää pitää huoli siitä, ettei sitä tapahdu toistamiseen, ainakaan samassa mittakaavassa.

Olen ommellut (kassin ja korjannut yhdet housut). Olen käynyt katumus-lenkillä ja huvikseen-lenkillä. En ole saanut yhtään koulujuttuja tehtyä. En ole ahminut. Nyt ei tee edes mieli ahmia. Totta kai joka kerta kun kävelee kaupan ohi tai miettii mitä tekisi seuraavaksi, mielessä käy että jospa sittenkin. Mutta ei. EI. Pakko laittaa se raja johonkin. En minä halua loppuelämääni tämmöisenä viettää joten joskushan se on aloitettava ja luovuttava ääliömäisestä lohtukeinostaan. Minun elämästä tulee niin paljon parempaa.

Nyt on siis ihan hyvä olo sekä syömisen että itseni suhteen noin niinkuin kokonaisuutena. En käy itse omille hermoilleni niin paljon kuin joskus. Saatan jopa pitää itsestäni ihan pikkiriikkisen, ainakin toisinaan, ainakin silloin kun en ole ahminut enkä käy toivotonta taistelua sitä vastaan (kuten nyt). Kunhan vähän laihdun, saatan alkaa pitää myös vartalostani. Ennen pidin, tai ainakaan en tuntenut oloani siinä epämukavaksi kuten nykyään. Hahhah, joskus nuorempana minulla oli tapana kehittää komplekseja vaikka mistä. Milloin oli liian isot jalat, milloin nenä, milloin liian pienet tissit ja liian leveä selkä ja pattipolvet ja mukamas tukkikäsivarret. Nyt oikeastaan ainoa vika on se, että olen  l ä s k i. Jos saisi tasaisesti tätä ihrakerrosta ohuemmaksi, olisin ikionnellinen.

No jos nyt ensin pääsisin eroon tästä ahmimisesta niin sitten olisin oikeasti ikionnellinen. Tuskin laihtuminen elämääni sinänsä muuttaisi, niin on vaan helpompi uskotella itselleen. Pääasia on nyt tämä PÄÄasia.

Taisin polttaa sormenpääni kun tein kaalilaatikkoa. Siis se kaikki kymmenen sormenpäätä. Miten voi olla mahdollista... Heh, Laura talousihme toden totta...