Tiedän, pitäisi keksiä uusia otsikoita. Ryhtiliikettäkin on käytetty jo ainakin viiteen kertaan. Mutta minkäs sille voi, että elämäni polkee paikallaan. Ahmimisputki, ryhtiliike, hetkellinen paraneminen ja uusi putki. Blaaaaah. Tylsistyttää.

Tänään en kuitenkaan ole ahminut - olen muuten vain epätoivoinen. Vituttaa se eilinen, vaikkei se edes niin paha ollut. Leipää ja margariinia, kelpo sapuskaa siis. Olen pysytellyt moitteettomasti erossa parhaasta ystävästäni & pahimmasta vihollisestani karkkikuninkaasta jo noin kaksi viikkoa, ja karkkikadullekaan en ole eksynyt vähään aikaan (ja muuta karkkiahan ei lasketa, ei edes Makuunia, koska siellä harvoin menee yhtä överiksi kuin marketissa), joten kai sitä pitäisi olla ihan tyytyväinen kun ottaa huomioon mihin tahtiin noiden kahden antimia pahimpina kausina suuhuni uppoaa.

Ei tämä kuitenkaan niin hyvin suju kuin voisi luulla. Välillä tuntuu kuin kävelisin heikoilla jäillä: jokaisena hetkenä on vaara löytää itsensä kylmästä kylvystä. Tänään meinasi mopo lipsahtaa taas tassuista mutta onneksi sain sen kiinni koulun ovella. Vakaa suunnitelmani (jonka tekaisin ekoilla tunneilla) oli nimittäin lintsata viimeiset tunnit ja ostaa sitä saamarin irtokarkkia jota himoitsen ja ajattelen kaiholla joka sekunti. Elin jo kuvitelmissani sitä hetkeä, kun rapistelisin sängyssä huovan alla Hesaria ja karkkipussia ja mättäisin niin, että sokeri natisisi suupielissä.

Kuitenkin jäin tunneille. En tiedä miksi. Istua törötin hiljaa koko 2x45 minuuttia, mutta sentään istua törötin - psykologitätihän silloin muinoin jo sanoi että kannattaisi mennä edes jurottamaan tunnille sen sijaan että jäisi kotiin. Ja kotimatkalla pyöräilin hyvinkin kunniakkaasti joskin haikein mielin ensin sittarin, sitten ärrän ja lopuksi ääsmarketin ohi suoraan kotiin syömään kunnon ruokaa (jota mätinkin sitten kunnolla ja ihan hyvä niin). Tänään en aio enää evääni hetkauttaa, en edes hakeakseni sokeriturrutusta kaupasta iltapuhteeksi.

Huomenna aion taas leikkiä tätä samaa kieltäytymisleikkiä itseni kanssa.

Perjantaina ei ole pakko mutta se on suotavaa.