Tuota otsikkoa olen jemustellut jo pitkään ja tänään vihdoin päätin sen tuohon ylös roikkumaan panna kun aivoistani kaikki toiminta on keskittynyt ruuansulatukseen ja mahaan joka siis on halkeamaisillaan koska siis ahmin ja tämän takia en siis edes kykene vääntämään kuvaavaa otsikkoa. Nojaa tuo kyllä kuvaa aika hyvin - tosin se on kehno sitten muuten. Kelvatkoon.

Pitkissä työpäivissä on se hyvä puoli, että kun tulee illalla kotiin, ei kertakaikkiaan EHDI ahmimaan niin paljon että siitä seuraisi ihan kamalaa vahinkoa (paitsi tietysti jos ahmii karkkia). Tänään kun kerrankin olin kotona jo neljän aikaan, aloitinkin semmoiset orgiat että ihmettelen itsekin, miten mahaani mahtui niin paljon. Ja  nyt siis koskee, auts. Ja pilasin taas siis mahdollisuuden mukavaan iltaan, jolloin olisin jaksanutkin tehdä muuta kuin maata lahnana sängyssä.

Kotiin kävellessä kaikki oli taas vielä ihan hyvin. Karkkia en taas edes harkinnut, se ylimielinen asenne toimii taas, ja vielä keittiön pöydän ääressä, jauhelihakeittolautasellisen ja parin voileivän (=NORMAALIA) jälkeen ajattelin, että heh kun oli helppo nakki tämä ahmimattomuus tänään. Mutta sitten. Jösses, Laura. Aloitin luumuista ja sitten vaan jatkoin ja jatkoin. Välillä tuntuu, kuin joku ulkopuolinen voima ohjaisi minua. Söin ja söin ja söin kuin henkeni hädässä vaikka ei minulla ollut edes yhtään nälkä.

Liika ruoka jääkaapissa kai ahdistaa minua.

Ja jokainen kontakti ruuan kanssa moninkertaistaa ahmimisriskin - toisaalta myös ruuan välttely johtaa ennemmin tai myöhemmin hervottomaan mässäyskohtaukseen.

Nyt on taas sinänsä parempi mieli kun ei ole mitään ahmittavaa kaapissa - tämä on aika sairasta, tiedän - mutta nyt on myös vähän usko loppu että opinko koskaan enää syömään muutakin kuin tomaattimurskaa.