Voisinpa hirttää itseni lakanaan. Söin juuri melkein paketillisen raesokeria. Olisinpa vain heittänyt kylmästi roskiin kaikki eiliseltä jääneet pullatarvikkeet. Kyllä kai nyt raesokeri säilyy, ei kai kukaan sitä voi pelkilteen syödä, ajatteli tämä tyhmyri. Unohdin näköjään autuaasti kesäisen sokeripalaepisodin lappaessani sokerikiteitä lusikalla suuhuni. Plääh. Kai olen vain harvinaisen tampio.

Pyörin taas koulun jälkeen epätoivoissani ääsmarketin pihalla kengät loskassa ja mieli harmaana. Jos olisin mennyt sisälle, se olisi ollut menoa. Varmaan oikeasti kieputtaisin nyt lakanaa köydeksi. Inhoan itseäni jo ihan kylliksi tuon sokerin takia. Rehellisesti, kuka muu on joskus vetänyt sokeria ilman kyytipoikia suoraan paketista (piparikuorrutusta tomusokerista ei lasketa)? Olenko ainoa, joka on syömisensä kanssa näin pahasti metsässä? Sanokaa etten ole ainoa, sanokaa.

Huomenna minulla ei ole koulua. Tänäänkin oli todella hilkulla että jaksoinko mennä. Ihan hyvä että menin, vaikkakin vain nurkkaan mököttämään ja säteilemään asennevammaa kuin viisivuotias kilometrin säteelle ruokottomasta olemuksestani. Muuten olisin takuulla mättänyt karkkia yksin koko päivän. Minulla oli päälläni rumimmat mummotuulihousuni, mikä todistaa sen, etten jaksa piitata oikeastaan yhtään mistään tällä hetkellä. Joku kuitenkin estää vetämästä koko hommaa ihan läskiksi. Minulla on vodkapullo kaapissa ja kauppa kahden minuutin matkan päässä. Mikä se on joka minua estää?

Viime vuodelta muistan oikeastaan vain sen, miten iltaisin ryntäsin kauppaan ostamaan ison pussin karkkia jos jokin vain meni vähänkin pieleen. Nyt en enää sitä tee, ainakaan läheskään niin usein. Olenko todella päässyt sen verran eteenpäin? Miksi en osaa olla siitäkään pienestä iloinen? Miksi minun täytyy olla näin helvetin kärsimätön? Eihän syömishäiriöstä pääse eroon sormia napsauttamalla kun on kerran sellaisen seuralaisen itselleen löytänyt.

Välillä toivon, että pystyisin kelaamaan aikaan taaksepäin siihen hetkeen, ennen kuin upposin tähän suohon. Nyt tekisin niin monen asian toisin.

Yritän silti, tässä hetkessä ja tässä ruumissa, olla iloinen siitä, että jokin kumma, edes hetkellinen, paranemisvimma pitää näppini erossa lisäahmimisesta ja siitä, että pystyn asumaan samassa talossa viinapullon kanssa.