Katumus, iso lihava katumus painaa mieltäni. Mikä ihme ajoi minut taas eilen ahmimaan sillä tavalla? Eilinen oli todellinen pohjakosketus, sillä en muista milloin viimeeksi olisin ahminut yhtä puhtaasti pahaan oloon ja niin ison määrän ruokaa. Melkein koko yö meni sitten sitä miettiessä; että en minä voi jatkaa näin; että pari vuotta sitten oli ihan samanlaista. Eilen illalla sängyssä maatessani muistin niin elävästi erään aamun ranskantunnilla, kun olin ahminut edellisenä iltana kuin hullu ja nukkunut ehkä kaksi tuntia. Ihan kuin nytkin, satoi ja vihasin itseäni. Muistan jopa mitä minulla oli päällä ja kuka istui tunnilla vieressäni.

Tarvitseeko edes sanoa, miten paljon eilen illalla ahdisti.

Nyt minun pitäisi tehdä ihan jotain muuta kuin kirjoittaa tätä, mutta en jotenkin saa päätäni selväksi loppupävää varten ellen vähän pura sitä. En kyllä edes osaa selittää tätä tunnetta, mikä minulla on nyt. Välillä en edes tunnu ymmärtävän, että elämäni oikeasti on sitä, että ahmin joka toinen päivä ja joka toinen päivä olen sitten maailmalopun tunnelmissa. Turha tätäkään on nyt enää itkeä, mutta niin monta vuotta jo - ja niin monta tulossa jos en pääse tästä irti.

Miten tästä pääsee irti?

Nyt olen sentään lähdössä kouluun. Lenkillä käyneenä (vesisateessa) ja tukan pesseenä olo on jo vähän parempi. Pitäisi kai syödä jotain ellei halua löytää itseään illalla samasta tilanteesta kuin eilen, mutta en oikein uskaltaisi, vaikkei sinänsä edes tee mieli yhtään ahmia. Kerrankin niin.

Siskoni ja sen mies muuttavat ja lupasin mennä parin viikon päästä muuttoavuksi. Arvatkaa mitä mietin ensimmäisenä kun siskoni pyysi? Että kaksi viikkoa aikaa laihtua. Laihduinko muka koulun alkuun, kesäloman alkuun, jouluksi, viime syyslomaksi, yhtään miksikään?

Saatanan noidankehä.

Mutta silti tänään jatkuu Hyvä Elämä.