Ihan kuin olisin lähdössä pidemmällekin "matkalle" kuin porukoiden luokse. Stressaa ihan järjettömän paljon. Aika pitkälti siitä syystä, että olen taas ihan raivostuttavan pontsossa kunnossa (eilen olin hilkulla alkaa itkeä kun farkut puristi niin etten melkein henkeä saanut). Odotan ihmettä tapahtuvaksi ensi yönä. Kunpa voisinkin aamulla yhtäkkiä herätä onnellisena, nättinä ja LAIHANA.

En edes tajua, mikä tässä kotiinmeno/läskiyhtälössä niin kauheasti painaa. Ihan kuin minun vanhemmilla olisi varaa tarkkailla kenenkään muun painoa. Sisko nyt on eri asia, sillähän menee aina niin pirun hyvin ja se on aina niin timmissä kunnossa (kyllä kyllä KYLLÄ myönnän avoimesti olevani kateellinen, mutta kukapa ei olisi jos on sellainen supersisko niinkuin minulla). Minun läskit joten minun oma asia. Ja kun ei kukaan kotona edes sano että "ohhoh onpas Laura taas tuhdissa kunnossa" (paitsi mummo joka mukavasti aina kahvipöydässä kaikkien kuullen töräyttelee totuuksiaan, ihan ajattelematta, luulisin, se täytyy sentään mummon puolesta sanoa) mutta kun se on se VAHINGONILO joka oikeen paistaa äitin naamalta. Ja joskus, ihan kuin vittuillakseen, se vielä kysyy että muistanhan minä syödä. Voi vittu, KYLLÄ. Kai sen näkee sokeakin.

Apua kauhea läskiangstivalitus.

Ja pelkään ihan tosissani että tämä parin päivän KOVA uurastus (hehehe) eli sairas paniikkilaihduttaminen (tehoton tosin) menee kankkulan kaivoon kun viimeistään perjantaina mopo karkaa hyppysistä porukoiden herkkuja TURSUAVIEN ruokakaappien äärellä. Täällä omalla kämpällä on niin paljon helpompi pitää itsensä edes jotenkuten kurissa kun ei osta herkkuja kaappiin, mutta kun meillä kotona on AINA vierasvarapullaa, jäätelöä, keksejä ym ym ym tai sitten edes tarvikkeita joista saa kyllä mättöä väännettyä. En voi siis jäädä sekunniksikaan kotiin yksin.

H e l v e t t i kun on tyhmää stressata tällaista.