Olen koko päivän tässä yrittänyt tolkuttaa itselleni, että eilinen ei ollut repsahdus vaan viikon sallittu sikapäivä - hah, aikaistettu tosin. Olen siis tänään syönyt normaalisti, en ole yrittänytkään kituuttaa pelkällä vedellä ja omenalla enkä myöskään ole ahminut "kun kerran kaiken taas munasin" -periaatteella, mutta vituttaa silti vähän. Ja ahmituttaa jos rehellisiä ollaan, mutta yritän olla välittämättä siitä. Jos olen viikonlopun kunnolla, kaikki on hyvin, mutta itseni tuntien viimeistään lauantaina löydän itseni kaupasta kori täynnä karkkia selitellen häpeissäni jotain menkoista tai muusta yhtä typerästä. Huokaus. Olen siis edelleen idiootti.

Eikä se eilinen edes NIIN paha ollut. Okei pullapitko ja iso pussi karkkia on paha, mutta olen minä pahemminkin ahminut, paljon pahemmin. Ja sitä paitsi, suurin osa karkeista oli hedelmäkarkkeja eikä suklaata kuten yleensä.

Jaahas, kylläpä plösöllä näitä selityksiä piisaa...

Mutta olkoon, anteeksiannettu ja unohdettu. Nyt keskityn siihen, etten tällä viikolla enää possuttele.

Tänään ostin sängyn, tai siis tilasin sen, ja vanhempani saavat luvan kuskata sen tänne kun kerran itsensä avuksi kutsuivat. No ei, ihan kiva että tulevat, pakko kai sanoa, että minulla on melkein kovakin ikävä niitä. Pelkään vaan, että koko muuttohässäkkä menee tappeluksi. Eikö ne olisi voinut tulla vaikka seuraavana viikonloppuna, että olisin saanut vähän aikaa olla ja rauhoittua uuden asuntoni (ja elämäni) kanssa...

Olen siis todella aloittamassa muuton yhteydessä sitä The Uutta Elämää jota olen jo vuosikausia odotellut ja yrittänyt (joka kerta tosin epäonnistuen) aloittaa. Eikö se ole aika loogista? Täällä tuntuu etten voi tehdä yhtään mitään, olen kuin halvaantunut, ahdistaa. Sen jälkeen kun sain tietää että saan oman kämpän, koko elämäni on näyttänyt paljon valoisammalta, jopa ahmiminen tuntuu suurimman osan ajasta toissijaiselta. Tämä soluasuminen taitaa olla stressaavampaa kuin olen tajunnutkaan.