Vähän epätodellinen olo. Takana melkein viikko porukoilla entisessä kotikaupungissa, koko päivän matka äitin ja iskan kaa tänne uuteen KOTIkaupunkiini, niiden kestitsemistä ja majoittamista täällä sekä rankka työpäivä. Tänään tulleessa kirjekuoressa luki minun nimi ja aloin miettiä että olenko se oikeasti minä. Hullua. En tiedä enää edes kuka olen. Polla ihan sekaisin. Pyöräkin hemmetti hajalla ja korjaaja-aika vasta heinäkuussa, maksaakin varmaan ihan s**tanasti mutta onhan se kaveri kuntoon saatava.

Hassu olo, siis.

Viime keskiviikkona minulla oli niin hirvittävä koti-ikävä, siis ihan rehellinen KOTI-IKÄVÄ, että olisin alkanut töissä varmaan vollottaa jos en olisi ehtinyt samana iltana junaan. Hassua, miten se koti-ikävä kuitenkin helpottaa joka kerta siinä muutamaan asemaa ennen kotia, ja pääteasemalla tekis mieli painua seuraavalla junalla samaa tietä takaisin. Kotona sitten pää meinas haljeta jo tokana aamuna. Äiti ja isä tappeli koko ajan. Tuntuu että kaikki, johon lapsena uskoi ja jota piti varmana ja turvallisena, on nyt hajalla. Äiti purkaa parisuhdeongelmansa minulle, vanhapiikatyttärelle, ja minä vaan ihmettelen että missä vaiheessa kasvoin niin isoksi etten enää voikaan mennä leikkimään nukeilla kun alkaa oikeen ahdistaa.

Ja kuten arvata saattaa, niin porukoden pulla-, keksi-, jäätelö- ynnä muut herkkuvarastot tuli tyhjennettyä aika tehokkaasti. Nyt hävettää, suututtaa ja vituttaa tunkea itseään lähinnä makkarankuorta muistuttaviin housuihin. No tuota. Aloitetaanpa uusi elämä niin voi hyvällä omallatunnolla "unohtaa" kaiken porsastelun.

Tänään pitäisi kai sitten tämän uuden elämän tai vaikka ihan vaan oman hyvinvointinsa takia raahata ahterinsa lenkille. Siellä sataa mutta oikeastaan se on tällä kertaa aika mukavaa sadetta.