Tänään juoksin tosi pitkän lenkin koska kiersin joka ikisen kivannäköisen pikkukadun kautta, jonne vain teki mieli. Oih ihanuutta minkälaisia omakotitaloja! Paratiisi löytyy Pohjolasta Turusta. Ja mikä parasta, juoksu kulki ja kulki. Valahtelematta juoksin varmaan melkein puolimaratonin (joka siis on tavoitteeni, syksyllä) ja se tuntui koko ajan hyvälle. Oli pakko lopettaa vain koska jalkapohjaani oli muodostumassa mojova rakkula. (Sitten menin kauppaan ostamaan laastaria sekä ananasta jos se vaikka oikesti poistaisi jotain nestettä.)

Eilen illalla raastin taas vähän tukkaani koska kevättakkini ei mene kiinni. Saatanan lihapulla. Jos tuosta ei sisuunnu niin ei sitten mistään - tosin minulla on taipumusta antaa koko homman mennä läskiksi juuri tuollaisten hermoille käyvien pikkuasioiden takia. Eihän se ole kuin yksi takki (niin ja sata muuta ihanaa vaatekappaletta jotka homehtuvat kaapissa odottaen että tämä ihrakerros sulaa itsestään jäätelön ja dominokeksien avustuksella)...

Niin ja sitten tunnustuksia kehiin: eilen ahmaisin ihan pikkupikku pikkuisen. Sen jälkeen raastin taas tukkaani ja söin purkillisen ananasta. (Kuinkahan monta tölkkiä sitä pitäisi napaansa lappaa jotta se poistaisi nestettä noin viiden ruokakilon edestä...?) Toissapäivänä taisin tehdä samoin - ilman ananasta tosin. Lihapulla. Se minä olen. Rasvainen lihapulla, Jalostajan kamala.

Vietän taas (haha, kappas vain) viikonlopun poikaystäväni kanssa, ja antaisin vaikka vasemman jalkani (ei kun ottakaa sittenkin oikea, siinä on se rakko) jos olisin viis... kymmenen kiloa kevyempi. Bla bla bla, hän hyväksyy minut sellaisena kuin olen, mutta jumalauta tätä läskipanssaria. Koska raajan irrottaminen ei ketään auta, vaihtoehdoiksi jää joko a) mököttää ja pihdata vanhassa XXXL Spice Girls teepaidassa tai b) yrittää olla mahdollisimman normaali sekä välittämättä siitä että sängyssä nukkuu meidän kahden lisäksi vuori rasvakudosta.

Kaikesta huolimatta valitsen jälkimmäisen.

Ja nyt tuhoan epätoivoissani ison ananastölkin ja juon kupin kahvia.