Nips naps nipistelen itseäni. Väsyttää niin että silmät ei tahdo pysyä auki mutta ei silti nukuta. Olen täällä taas vaikka ei yhtään tunnu siltä. Missä minä olen, missä olin vielä 24 tuntia sitten? Ihan omituinen olo, sumuinen pää ja mieli, ja nipistelen siis taas käsivarteni mustelmille (joskus lapsena testattiin siskon kanssa että voiko nipistelystä oikeasti saada mustelmia, KYLLÄ VOI) ja  a h m i n  vaikka kotona meni niin hyvin. Hitto. Huomenna en ahmi vaan lopetan tämän heti alkuunsa.

Eilinen paluumatka meni ihan pelleilyksi ja ehkä siksi (ja liian vähien yöunien takia myös) pää on niin pöllyssä. Minun piti olla täällä suhteellisen aikaisin, mutta tuntuu, kuin olisin römynnyt koko yön miljoonassa eri junassa ja miljoonalla eri rautatieasemalla odotellen mitä milloinkin. Joku oli nimittäin jäänyt edellisen junan alle ja myöhästyin sen takia jatkojunasta. Kun viimein olin täällä, oli niin myöhä, ettei taksia meinannut saada itkemälläkään (ja bussejahan ei tietenkään mennyt ja äiti ja isä kielsi kävelemästä ja tyrkytty siis jopa taksirahat). Olin niin väsynyt ettein tainnut edes muistaa kiittää konnaria avusta. Tänään sitten heräsin puolikuolleena, menin kouluun tekemättä läksyjä mutta onneksi siellä ei tehty taaskaan yhtään mitään. Tulin kaupan karkkihyllyn kautta kotiin ja toteutin tänne kuuluvaa perjantaiahmimista vaikka kotona en ahminut tavallaan kertaakaan enkä totta puhuen edes muistanut koko paskaa.

Minä en enää tiedä mistä olen tai mihin olen menossa. Veljen lakkiaisissa osa vieraista puhui niin paksua murretta, etten ymmärtänyt puoliakaan niiden puheesta. Täällä jokaisen ensimmäisen kysymys minulle on "mistä olet kotoisin?". Ihan kuin minulla ei olisi kotia, ei minkäänlaista konkreettista kiinnekohtaa maailmassa. Kuulun tänne uuteen kotikaupunkiini yhtä vähän kuin vanhaani.

En kyllä tunnista, että haittaako se edes minua oikeasti.

Odotan jo joulua ja sitä, kun koko perhe on taas koolla. Tällä kotireissulla oli aidosti ihanaa olla siellä, kaikki oli melkein kuin silloin "joskus ennen". Äiti ja isä ei tapellut enkä minäkään tapellut. Lauantaina tosin vollotin hysteerisesti koko illan, koska en ollut nukkunut yöllisen bussiretken takia tuntiakaan kunnolla ja lisäksi imuroin ja pesin lattiat koko talosta ja tein ruuan, mutta muuten pystyin olemaan melkein normaali.

Kaikki meni siis hyvin ja stressasin turhaan hiuksetkin päästäni. Huokaus.

Kotona vaan tulee aina niin haikea olo. Minä olen jo iso. Veljeni, PIKKUveljenikin on jo niin iso, etten melkein kestä. Ei minulla siskoani kohtaan ole tällaista suojeluvaistoa tai "isoksikasvamiskieltoa", vain veljeni suhteen meinaa tulla usein itku silmään kun se on niin inhottavan aikuinen. Puku päällä ja ylioppilaslakki päässä ja armeijassa harjoittelemassa SOTIMAAN Suomen puolesta toivottavasti ei koskaan. Välillä antaisin mitä vaan, jos voisin vaan rakentaa taas majan metsään sen kanssa.