Olen tunari, iso lihava laiska ja tyhmä tunari. Nyt olen eniten surullinen eilisen takia. En vihainen, en suuttunut, vain surullinen. Minä tuhoan itse elämäni. Ihan itse, ja se on varmaan maailman surullisin asia, koska jos en itse olisi niin helvetin hölmö, kaikki olisi hyvin.

Tänään en halua mennä kouluun. Jään kotiin aasinhattu päässä häpeämään ja hoitamaan laiminlyötyjä koulu- ja kotitöitä. Toistaiseksi olen saanut imuroitua ja pyykkivuoron varattua. Kävin myös lenkillä ja rääkkäsinkin itseäni niin että tuntui. Nyt tuntuu kyllä jo paremmalle. Kyllä kai se tästä taas. Pakkohan sen on. Olen sentään edistynyt henkisellä puolella tässä syömävammaisuudessa sen verran, että enää ahmimiskohtausten, edes tosi pahojen kuten eilen, jälkeen jää niin pahasti rypemään itsesäälissä ja ahmimaan lisää, vaan ajattelen että takapakista huolimatta täytyy vaan seuraavana päivänä yrittää kovemmin. No nyt yritän siis taas, ja todella kovaa.

En tajua miksi eilen ahmin. Ahmin ihan puhtaasti siihen, että masensi ja ahdisti, mutta en tajua että MIKÄ masensi ja ahdisti. Pakko varmaan alkaa käydä useammin siellä pollatohtorilla, vaikka ei siitä oikeen apua tunnu olevan. Ne ongelmat on jossain syvällä minun pään sisällä eikä kukaan muu kuin minä itse pysty niitä sieltä kaivamaan. Pelottavaa, että koko paraneminen ja LOPPUELÄMÄNI on minusta itsestä kiinni. Joskus olisi niin helppoa olla vielä lapsi ja sanoa äitille että ota tämä paha olo pois ja se ottaisi.

Minä haluan elää. Parantua. Olla onnellinen. Rakastan kevättä. Ja tätä kevättä en pilaa. Jos vähän puijaa itseään, nyt on jo melkein kuin kevät. Juoksin ilman hanskoja, oli ne mukana mutta tuli kuuma niin otin pois, ja jopa sormissa tuntui ihan keväälle. Haistoin sen ja kuulin sen. Kyllä tämä taas tästä. Eteenpäin sanoi mummo lumessa ja sitten pyyhki kissalla pöydän.