Alan taas olla aika pohjalla. Putoan sinne aina uudelleen vaikka miten yrittäisin kiipiä ylöspäin. Nyt kuuntelen ranskalaista sävelradiota netissä, tuijotan seinällä olevaa Pariisin karttaa, kadun että ahmin, mietin päättäväisesti huomenna alkavaa uutta elämääni ja muistelen miten onnellinen olenkaan joskus ollut. Nostalgiaa todella, www.nostalgie.fr.

Jos ääniä saisi purkkiin, ottaisin itselleni Pariisin metron äänen. Ihmisvilinän äänen metrotunnelissa, sen huminan ja vonkunan kun metro saapuu laiturille ja signaalin kun ovet sulkeutuu ja viimeiset ahtautuu vaunuun. En varmaan koskaan ole ollut yhtä onnellinen kuin toissakesänä Pariisin metrossa. Se tunne oli niin huumaava, ihan yksin vieraassa kaupungissa, ihmismassan keskellä ääriään myöten täynnä olevassa hienhajuisessa metrovaunussa liiskaantuneena ikkunan ja jättiläismäisen mustan miehen välissä, rättiväsyneenä kävelystä ja helteestä.

Miksi minä en vaan lähde sinne, jos onnelliseksi kerran tulee 1,10 euroa maksavasta ticket de métrosta.

Leffateatterissa menisi nyt ranskalainen elokuva, Le Scaphandre et le Papillon, mutta en taida uskaltaa edes mennä katsomaan sitä kun se vain provosoisi minua rypemään menneissä ja onnettomassa tulevassa. Miksi minä en sitten vaan lähde niin ei tarviisi rypeä? Asunnosta pääsisi helposti eroon, koulusta ei ole mitään väliä, vanhempia tuskin edes kiinnostasi, A ymmärtäisi täysin ja voisin jopa tulla onnelliseksi. Ehkä.

Huomennahuomennahuomenna. Kunpa edes aurinko paistaisi. En pysty olemaan iloinen ilman aurinkoa, olo on kuin Muumipeikolla Tove Janssonin Taikatalvessa, suuttunut ja epäuskoinen. Ei kevät ikinä tule, en ikinä pääse tästä suosta ylös, en ikinä enää uskalla lähteä vaikka mieli huutaa ulkomaille ja pois kaikesta entisestä.

Fais de ta vie un rêve, et d'un rêve, la réalité. Tee elämästäsi unelma ja unelmasta todellisuus. (Antoine de Saint-Exupéry)