Olen niin ylpeä itsestäni, että olen vähällä haljeta (hih, kerrankin siis vain vertauskuvallisesti). Lähdin Tampereelle, shoppasin kuin mielipuoli, tulin kotiin (miksi Turussa AINA sataa? olen kai kerran pari saapunut auringonpaisteella Turun rautsikalle ja olen kuitenkin saapunut sinne aika monta kertaa...) ja arvatkaa mitä tein? Ensiksi join lasillisen vettä koska poljin sateessa kotiin maailmannennätysvauhtia. Sitten menin lämpimään suihkuun koska edes se maailmanennätysvauhti ei estänyt sadetta kastelemasta minua läpikotaisin. Sitten purin ostokseni ja ihailin niitä hetken. Ja vasta sitten otin pakkasesta annoksen kaalipataa (herkkua! ... ja "turvallista" ruokaa), sulatin sen, tein salaattia ja - nyt tulee paras kohta - söin sen kuin ihmiset ja lopetin kun lautanen oli tyhjä! Ensimmäinen oikeaoppinen ateria varmaan kuukausiin! Joillekin ehkä itsestäänselvää, mutta minulle niin suuri voitto että tekisi mieli halata koko maailmaa.

Tänään on ollut mainio päivä. Rahaa meni kyllä kiitettävästi, mutta sain tällä tehoiskulla koko syksyn uudet kouluvermeet hankittua. Ostin takin, noin miljoonannen joka ei edelleenkään sovi tähän ilmastoon mutta supersöötti se on. Kengät, miljoonannet balleriinat jotka nekään eivät sovi käyttötarkoitukseen. Farkut, joita oikeasti tulee käytettyäkin (Esprit-kaupan alelaari ei petä koskaan). Kasan liian kalliita mutta täydellisesti istuvia alusvaatteita (tämä tyttö ei enää kuuna päivänä koske henkkamaukan kidutusrintsikoihin). Mekon. Kummilapselle synttärilahjan. Sacherkakkua ja kahvia, joista ei tule morkkista koska kahvilassa syöty kakku ei lihota.

Tällaisina iltoina tuntuu niin kaukaiselle koko ajatus ahmimisesta. Kuka, minäkö? Minäkö muka vedän vähintään pari kertaa viikossa kilon karkkia, pizzan ja litran jäätelöä ja ryven jatkuvassa itsesäälin pohjaliejussa? Tänään sovituskopissa olin melkein tyytyväinen peilikuvaani - joskaan emme nyt ota lukuun vatsanseutua joka saa minut lähestulkoon itkemään raivosta MUTTA jonka uusi mekkoni peittää mukavasti. Olin tyytyväinen itseeni, siihen, että sain itseni potkittua liikkeelle. Ja tänä iltana voin siis käydä hyvillä mielin ja ilman järjetöntä vatsakipua nukkumaan ja se jos mikä tekee tästä päivästä TÄYDELLISEN.

Nyt elokuussa kun illat alkavat olla pimeitä, rakastan uutta asuntoanikin varmaan enemmän kuin jopa ensimmäisinä päivinä. Tarvitsen keittiönlampun (heheh, tosin se nyt joutuu vähäksi aikaa hyllylle tuon ostosrupeaman takia), mutta asuntoni on kodikas, koti, MINUN. Ennen syksy ja pimenevät illat ahdistivat minua, nyt voisin istua keittiönpöydän ääressä vaikka koko yön ja vain miettiä, miten kaunis maailma on.