Mieli on taas matala kuin pannukakku vaikka tänään minulla olisi kaikki edellytykset olla edes vähäsen onnellinen. En mennyt eilen ostamaan niitä halpoja irttareita, en ole ahminut yhtikäs mitään ns. turmiollista, aurinko paistaa, todellakin sain itseni potkittua sinne uimahalliin ja oli jopa mukavaa, huomenna pääsen kotiin ja kaiken pitäisi olla niin hel-ve-tin hyvin mutta ei. Minun päässä on todella jotain perustavanlaatuista vikaa.

En kestä tätä ilmastoa. Matkalla uimahalliin kaaduin pyörällä, koska tuuli niin paljon. KYLLÄ. Ihan tosissaan, kaaduin suoraan sivulle liikennevaloissa. Voiko nolompaa ja raivostuttavampaa enää olla? Muistutan lähinnä hamsteria, koska toisen posken yläpuolelle on kotidiagnoosini mukaan tulossa viisaudenhammas. Jes, hienoa, kaikki varmaan pystyy arvaamaan että pelkään kuollakseni hammaslääkäreitä. Sovin tapaavani ensi viikolla yhtä vanhaa kaveria kun kerran kotikaupungissa olen ja AHDISTAA. Kurkkua kuristaa muutenkin jo kotiinmeno. Miksi minä olen tälläinen... Raivo tässä tulee, kun vaikka miten pakottaisin itseäni, olen vaan tämmöinen pessimistinen paska.

No jaa tämä kirjoitus pitäisi ehkä jättää julkaisematta. Vali vali vali. En kestä myöskään sitä, että ruikutan jatkuvasti. Kaikilla ei edes ole kivoja vanhempia jotka suostuu ruokkimaan aikuista tytärtä viikon ja vielä kuuntelemaan tämän äksyilyä kaupan päälle.

Nyt menen S:n kanssa kahville ja sitten yritän keksiä loppuillalle jotain tekemistä jotten vahingossakaan harhautuisi sinne S-marketiin ostamaan superrrrrrrrrrrrrrhalpaa ja superrrrrrrrrrrrrrrhelppoa tapaa munata kotiinmeno lopullisesti.