Jaahas. Paska päivä taas vaihteeksi. Olen taas kerran vakuuttunut olevani maapallon tyhmin asukas. Ei kukaan saa elämäänsä yhtä sotkuun kuin minä. Typerintä tässä on se, että kun järjellä ajattelee, niin nyt kaiken pitäisi olla hyvin. Ahdistaa silti.

Vannon taas kerran itselleni, etten juo enää koskaan. Näköjään kun vanhaksi tulee (siis yli kahdenkympin) niin kahdesta kaljasta tulee kahden päivän krapula. Kolmesta kolmen, neljästä neljän ja viidestä viiden kai sitten myös (vaikka sitähän siis en tule kokeilemaan). Eilen oli fyysisesti heikohko olo, nyt sitten ihan älytön morkkis, vaikken todellakaan tehnyt mitään, mitä pitäisi katua. Kunhan vaan istuttiin perjantai-iltaa kavereiden kanssa. Nykyään kuitenkin aina näin. Kärsisin sata kertaa mieluummin huonosta olosta kuin tällaisesta epämääräisestä painostavasta syyllisyydestä.

Kaiken pitäisi olla hyvin siitäkin syystä, että olen tutustunut viime aikoina ihmisiin, joiden kanssa viihdyn. Tunnen kerrankin kuuluvani edes jotenkuten porukkaan, mikä on minulle aika harvinaista. Ahdistaa silti, enkä edes osaa selittää miksi. Ystävystyn helposti ihmisten kanssa, mutta en osaa pitää ihmissuhteitani yllä. Tuntuu melkein, että vapauteni riistetään, jos annan ihmisesten tulla liian lähelle. En tajua itseäni, sillä pidän kovasti tästä mahdollisesta uudesta "porukastani" mutta en vaan pysty antamaan kaikkea itsestäni.

Sitten, voisiko joku ystävällisesti selittää, miten vedän puoleeni pelkkiä ulkomaalaisia poikaystäväehdokkaita. Vasta pääsin edellisestä (joka oli ranskalainen) eroon, niin nyt huomaan olevani kovaa vauhtia sotkeutumassa seuraavaan, tällä kertaa sellaiseen vielä kaiken lisäksi jonka kanssa minulla ei ole edes yhteistä kieltä! Siskolla ja kavereilla on suomalaiset ja kaikin puolin NORMAALIT poikaystävät, vain minä kerään puoleeni tällaisia tuhoon tuomittuja ihmissuhteita.

Olen koko aamun yrittänyt kirjoittaa henkilökohtaista opintosuunnitelmaa. Kukahan pölkkypää sellaisiakin keksii? Olen kuitenkin lykännyt sitä jo niin hävettävän kauan, että opettajat lähettävät perääni jo vihaista sähköpostia. Mutta miten voin suunnitella jotain kolmen vuoden päästä tulevaa tutkintoa jos minulla ei ole hajukaan edes ensi syksystä? Kaikille muille tämäkin tuntuu olevan niin pirun vaivatonta. Kaikilla muilla on tulevaisuuden suunnitelmat valmiina, niistä tulee opettajia ja tutkijoita ja assistentteja ja johtajia ja päälliköitä. Kun minä mietin itseäni viiden, kuuden vuoden päästä, en näe yhtään mitään.

Kaiken kruunaa kamala sokerinhimo, jota yritän lievittää tunkemalla kaakaokuppiin jättilastin hermesetasta. Ratkean varmasti jossain vaiheessa iltaa viereisen Makuunin irtokarkkilaarille. Onhan tässä jo oltukin noin puolitoista viikkoa kuivilla...

Ryven siis itsesäälissä tämän illan ja jatkan iloista uutta elämääni (joka siis toimii kaikesta huolimatta yllättävän hyvin) taas huomenna.