Okei okei, eilen mokasin. Pahasti. Olen aika häpeissäni. Itselleni ja kaikille niille joille ehdin jo hehkuttaa onnellisuuttani. Olen myös aika suuttunut, itselleni. Pettynyt ja vittuuntunut, itselleni edelleen. Että aina pitää sössiä.

Positiivista tässä on se, että tiedostan, että eilen ahmin vain koska olin niin tolkuttoman väsynyt. Sitten sain tietää reputtaneeni vielä yhden tentinkin. Mutta onko se syy ahmia? Ei. Tulee vain entistä paskempi fiilis, eikä väsymys lähde ahtamalla mahaa täyteen ruokaa vaan pää täyteen unta.

Tajusin taas eilen illalla kun en saanut unta kun mahaa kivisti niin maan perkeleesti ja kun kadutti ja inhotti ja pyörin tuskanhiessä että en halua ahmia. Sama tunne tänä aamuna. Inhoan sitä tympeää makua suussa ja tiskivuorta ja tyhjää jääkaappia enemmän kuin koskaan, ja se auttaa minua olemaan ahmimatta tänään. Joten sinänsä tämä itseinho ja repsuahdistus on kai ihan tervettä, ainakin parempaa kuin välinpitämättömyys, jossa ottaisin uusintakierroksen tänään, huomenna ja ylihuomenna.

Olen pettynyt. Ei pitäisi jäädä vellomaan tähän tunteeseen, mutta pelottaa kaikki ne tulevat päivät, joina olen väsynyt tai surullinen tai vihainen tai kun kaikki tuntuu menevän selittämättömästi pieleen ja sitten ainoa keino, jolla yritän kaikista hyvistä päätöksistäni huolimatta kanavoida tunteitani, on jumalaton ahtaminen. Juuri tästä puhuimme sen ystävänikin kanssa: että kun kaikki tuntuu menevän päin persettä, ahmimisella (ja oksentamisella) saa aikaan illuusion, että syömishäiriö onkin se pahin ongelma, jonka alle kaikki muu paska peittyy.

Kohta lähden kouluun. Pääsen taas pyörällä. Olen siitä iloinen. Olen iloinen myös siitä, että nyt ei tee pätkääkään mieli ahmia, että pidän asunnostani joka päivä enemmän ja enemmän, että koulussa on kaikesta huolimatta kivaa, että tiedän, että vielä joku päivä pääsen tästä kirotusta syömispelleilystä eroon. Minä uskon niin. Olen - taas vaihteeksi - erittäin päättäväinen.