Kertakaikkiaan säälittävää. Tänään en ole tehnyt yhtään mitään. En ole edes viitsinyt vetää verhoja ikkunan edestä koska masentaa jo se, että KUULEN miten ulkona sataa räntää. Olen kuitenkin ahminut, tottahan toki mutta "vain" tolkuttoman määrän puuroa ja kotoa tuotua marjasosetta, ison paketillisen rusinoita ja ison purkillisen säilykeraviolia. Niille, joiden mielestä yksi suklaapatukka on jättirepsahdus, tiedoksi: läski-Lauran mittakaavassa tuo ei ole mitään, en edes jaksa potea huonoa omaatuntoa. Luojan kiitos ulkona on noin kaamea ilma, sillä jos ei tietäisi kastuvansa siellä sekunnissa likomäräksi, olisin tehnyt tehoiskun markettiin jo tuntikausia sitten. Ahmituttaa ihan sairaalla tavalla, vaikka eilen illalla suunnilleen nieleskelin suuhun pyrkivää oksennusta ja vannoin ettei koskaan enää. Nopeastipa sitä unohtaa. Joku kerta pitäisi varmaan ihan oikeasti pakottaa itsensä ahmimaan siihen asti että yrjöää aivonsa pellolle. Oppisinkohan sitten?

Tänään en viitsi edes yrittää päästä tästä suosta ylös. Odotan, että olisi jo säädyllinen aika käydä nukkumaan, tämä päivä vaan on ollut alun alkaen niin tuhoon tuomittu etten vaan jaksa katsella itseäni hereillä. Sitä paitsi kotona puhumattakaan viime yöstä en saanut nukuttua juuri ollenkaan. Olisipa jo huominen, voisi alottaa vähän niinkuin tosissaan ja iloisella asenteella, hehe, uuden elämän, on nimittäin jopa olemassa pieni mahdollisuus että huominen voisi olla Parempi Päivä.

Lueskelin tylsyyksissäni vanhoja kirjoituksiani. Masentavaa, että junnaan edelleen samassa tilanteessa. Blogini on kohta vuoden vanha. Ja minä taas vuoden vanhempi. Millaista tuhlausta kaikki tämä aika onkaan ollut. Jos tietäisin, että elämäni tulee jatkumaan samanlaisena tästä eteenpäin, hyppäisin samantien junan alle (tai no en ikinä kyllä pystyisi, koska pelkään kipua, ja mitä sitten jos vahingossa jäisinkin henkiin, sitten pitäisi tunnustaa että miksi sitä yritin ja mieluummin vaikka söisin hatullisen paskaa kuin sanoisin että "kun en kerran ahmimalla saanut itseäni hengiltä niin yritinpä sitten vierittää ihrapersettäni junaradalle"). MASENTAA. Kunpa voisin käydä talviunille ja ylimääräinen vararavinto samoin kuin negatiivinen elämänasenne ikäänkuin sulaisivat pois. En minä halua elämästäni luopua, haluaisin vain saada sen kuntoon.

Huomenna menen lenkille. Huomenna laitan ruokaa. Huomenna teen läksyjä. Huomenna huomenna huomenna. Huomenna kaikki SAATTAA olla paremmin ja siihen sitä kai on takerruttava.

Televisio ei enää näy koska kieltäydyn ostamasta digiboksia (sekä taloudellisiin että vakaumuksellisiin seikkoihin vedoten). En minä sitä edes katsoisi, mutta orpo olo kun ei ole edes sitä MAHDOLLISUUTTA. Mitenköhän kauan menee että tähän tottuu? Veikkaan paria viikkoa, koska katsoin sitä tosi vähän muutenkaan.