Pienimuotoinen (iloinen) perhejuhla tulossa piakkoin tällä viikolla ja lakkiaiset seuraavalla ja mitä tekee Laura? Vihjeet: kananmunat, sokeri, vehnäjauho. Tadaa, kevyellä ranneliikkeellä munasotku on vispautunut kauniin keltaiseksi kakkutaikinaksi ja hame johon pitäisi mahtua hypähtänyt taas askeleen kauemmaksi. Voihan myös juhliin laittaa kulahtaneen Spice Girls -paidan? Voihan? VOIHAN?

Kiroan sitä päivää kun keksin ettei jauho/sokerisotkuun (hyvänmakuiseen siis) tarvita margariinia. KIROAN! Miksi minulla sitten on sokeripussi, tuo Pandoran lipas, kaapissani? Koska poikaystäväni osaa syödä sitä normaalisti esim. puuron päällä ja on helvetin ärsyttävää kipata se joka viikonlopun jälkeen roskiin ja seuraavaa viikonloppua edeltävänä iltana kipittää kaupasta ostamaan uusi. On eurolla parempiakin käyttötarkoituksia, tosin yleensä ehdin ahmia koko saamarin säkin ennen kuin poikaystäväni on edes perillä kotonaan...

Oi voi.

Laihdutan siis edelleen erittäin epätoivoisella ja epäterveellisellä tavalla. Koska tänään vedin napaani varmaan yhden pienen kanalan tuottaman munamäärän sekä kokonaisen Sokeritoppavuoren (onko se oikeasti olemassa vai otanko Aku Ankankin liian tosissaan?), puhumattakaan siitä helvetillisestä määrästä valkeaa vehnäjauhoa eli suoranaista MYRKKYÄ, huomenna syön vain paahdettuja jääpaloja.

(Turha kai sanoa etteivät laihikseni tulokset päätä huimaa.)

Oi voi taasen.

Miksi minä en vain osaa syödä kuten ihmiset? Aamupala, lounas, illallinen, iltapala. Neljä asiaa muistettavana. Kai minä nyt neljään osaan laskea? En tiedä mikä hyvä haltija minua on taikasauvallaan pamauttanut, mutta ainakaan en enää kirmaa kauppaan ostamaan mässyä heikon hetken (jollainen voisi olla esim. NYT) osuessa kohdalle - uskokaa tai älkää mutten ole edelleenkään nuuhkaissutkaan marketti-irtokarkkia, ja on suorastaan lapsellisen helppoa ohittaa mokoma välikkö kaupassa. Mutta. Kyllä. Tässä. On. Edelleen. Erittäin. Tuskallisen. Kiusallisen. Riesaisan. Paljon. Parantamisen. Varaa.

Oi voi voi voi.

Hah.