Helvetti että vituttaa. Eniten vituttaa kaikki, tai paremminkin minä itse, eli siis kaikki, koko syömishäiriöinen maailmani. Miten tästä pääsee eroon? Miten näistä toisiaan seuraavista ylä- ja alamäistä pääseen takaisin tasaiselle maalle? Korkealta putoaminen sattuu, ja alan jo olla aika mustelmilla - sekä mutainen pohjalla rypemisestä.

Niin siis miten tästä pääsee eroon? Ideas, anyone...?

Minulla oli ihana viikonloppu. Ja itse asiassa viime viikon loppukin (siis ennen viikonloppua, hah) meni ihan suhteellisen hyvin. Nyt puolestaan menee suhteellisen huonosti. Muksahdin seitsemännestä taivaasta takaisin arkitodellisuuteen erittäin kivuliaasti, ja se kävi irtokarkin, jäätelön, keksien, perunasalaatin, suklaan sekä hillon muodossa. Helvetti, onko mitään nolompaa kuin se, että alakulo inkarnoituu Lidlin halpisperunasalaattieinekseen?

Eilen ahmin niin mielettömällä tavalla, että todella vanhaa uskollista posliiniponiani halatessa vannoin, ettei ikinä enää. Vaikka oksentamiseen ei todella olisi paljoa tarvittu, silti vain yökin hikisenä vessan lattialla ja yritin jollakin järjen rippeellä pidätellä oksennusta, koska siihen minä en ala. En en en en en. Mieluummin lihava possu kuin sairas, yrjönhajuinen, (enemmän) turpea ja rytmihäiriöinen possu.

Mistä tämä kaikki sitten alkoi? Siitä kai, että minulla oli se ihana viikonloppu (kenenpä muun kuin poikaystäväväni ansiosta) ja oli erittäin karua palata loskaiseen Turkuun ja ahmimiskuvioihin. Minulla ei ollut koulua, joten heti aamusta marssin Lidliin ja latasin korin täyteen herkkuja, joita en yleensä edes harkitse ahmivani. Täytyy kyllä myöntää, että ostin kerrankin sellaisen lastin, jota en pystynyt syömään - hah, jopa minulla siis tulee raja jossain vastaan. Ruuan tuhlausta tai ei, olen onnellinen, että survoin loput julmasti roskapussiin ja kiikutin ulos.

Tänään kaiken piti alkaa alusta, mutta mokasin. Ahmin vähän, kunnes sokerin sumentama pääni tajusi mitä olin tekemässä, ja huiskis, taas vaaralliset sapuskat roskapönttöön. Tunnen tästä ihan kauheaa huonoa omaatuntoa, sillä normaalisti en koskaan heitä ruokaa pois. Nyt kuitenkin tuntuu sille, että voisin imeskellä vaikka ikkunaverhoja syömishimossani. Mikä helvetti minua vaivaa? Kaikki on täydellisen hyvin nyt, joten miksi minä teen näin? Miksi?

Yritän kovasti olla välittämättä tämän päivän hairahduksesta, sillä se ei ollut vakava muulla kuin henkisellä tasolla. Luen tenttiin (enkä tajua mitään) ja käyn lenkillä (vaikken täydellä mahalla pystykään kuin lönköttelemään) ja siivoan (vaikka juuri imuroin) ja yritän kaikilla mahdollisilla keinoilla edes teeskennellä itselleni normaalia. Kyllä tämä tästä taas. Huomenna on päivä uusi eikä peli ole menetetty vaikka siltä nyt tuntuukin.