...olikin jo eilen. Repsahdin, annoin itselleni periksi, olin kärsimätön. Mutta ei se mitään, tänään sitten ollaan kunnolla. Periaatteessa en ole puheväleissä itseni kanssa koska petin lupauksen pysyä erossa sokerista tähän päivään asti, mutta tämän aamun fiiliksellä (lievästä huonosta olosta huolimatta) ei vaan voi olla myrtsi.

Eilen karkasi mopo sitten käsistä ihan totaalisesti - sinänsä ei haittaa koska sopimushan oli että karkkipäivänä saan vetää niin että maha todella huutaa tuskasta. Ja huusihan se. Mutta pointti (siis HYVÄ pointti) tässä on se, että pussin puolivälissä alkoi vähän niinkuin etoa, söin kuitenkin loppuun asti, mutta en usko että vähään aikaan tekee taas mieli. Ei se candyking enää edes maistu miltään, ei siinä ole mitään hohtoa. Ja varsinkin kun olin oikeen hehkuttanut etukäteen itselleni, että karkkipäivänä saan syödä  h e r k u l l i s t a  karkkikunkkuani niin ei se ollutkaan yhtään herkullista. Ehkä vielä joku päivä pääsen siitä irti kokonaan tai ainakin opin ostamaan sen kokoisen pussin ettei öklöoloa pääse tulemaan.

Äsken kävin sitten jonkunlaisella katumus/ällötyksenpoistolenkillä (kumpikin, sekä katumus että huono olo, lähtee parhaiten raittiissa ilmassa) ja voi että rakastan aamulenkkejä! Juoksin joen rantaa, aurinko nousi pikkuhiljaa, hymyiltiin toisillemme sen ainoan muun lenkkeilijän kanssa joka tuohon aikaan tuli vastaan. Näin myös ainakin kolme jänistä (vai rusakkoa vai mitä ne nyt on) ja kuuntelin lokkien kirkunaa - rakastan sitä ääntä koska siitä tulee kesä mieleen.

Eli tänään en vaan yksinkertaisesti PYSTY olemaan masentunut, en edes tuon eilisen takia. Elämä on ihanaa, no ei ihanaa ihan vielä mutta siedettävää!