Laura vetää taas ääripäästä toiseen. Minusta ei vaan saa kunnollista keskitietä kulkevaa ihmistä. Olen aina jommassakummassa äärilaidassa, oli sitten kyse mistä tahansa - useimmiten toki ruuasta ainakin täällä blogissani. Eilen kun sikailin karkilla (en sitten syönyt koko päivänä käytännössä muuta kuin irtokarkkia ja olo oli kyllä aamulla sen mukainen) niin tänään sitten yritin ottaa vahinkoa takaisin urheilemalla kuin hullu. Siis todella kuin hullu. Kävelin kouluun, kävin lenkillä ja uimassa ja ajoin pyörällä ja treenasin vatsalihaksia ja ties mitä muuta. Jospa vaikka huomenna yrittäisin löytää taas tähän hommaan jonkunlaista tasapainoa.

Ja mitä ihmeen VAHINKOA yritin ottaa takaisin? Ei karkkipäivä ole mikään vahinko, ei sitä tarvitse katua (nojaa ehkä jos vetää tuollaisen satsin kuin minä vaikka se nyt sattuikin olemaan vähemmän kuin pahin possupussini).

Menee hermot taas tähän kun ajattelen ruokaa koko ajan. Tällä kertaa tosin sitä, miten pystyisin syömään vähemmän. Nyt ajatuskin kunnon ahmimisesta öklöttää. En minä halua olla semmoinen ja viettää loppuelämääni syömävammaisena BED-punkerona joka ei voi tehdä ikinä mitään spontaanisti toistuvien kohtausten takia. ÄRSYTTÄÄ. Enkä minä halua tsempata yhden tyhmän risteilyn takia vaan koko elämäni hemmetti.

Huomenna alan olla kaikin puolin kunnollinen.