...I think you say you are but aren't/Doctor make it better instantly/You're the only one who can/I've waited here my whole damn life/And I've forgotten what I wanted (Snow Patrol: Ways and Means)

Tänään ahmin, itkin koulussa, teeskentelin olevani normaali, kävin lenkillä kuunnellen pikkuista pinkkiä mp3-soitintani, ahmin vähän lisää ja teeskentelin vähän lisää olevani normaali.

Ihan kuten eilen ennustin. Tänään en usko, että syömishäiriöstä pääsee itsekseen eroon. Enkä usko, että syömishäiriö on ainoa ongelmani. Enkä usko, että huomenna on parempi päivä. Enkä usko enää oikeen mihinkään. Välillä harkitsen vakavissani, että vain lähtisin. Jonnekin. Jättäisin koko suomipaskan ja tyhjentäisin tilini ja ottaisin kunnon irtioton itseeni ja elämääni. Jos tietäisin varmasti, etteivät ongelmani seuraisi minua, olisin jo lentokentällä. Niillä on kuitenkin ikävä taipumus hypätä salamatkustajaksi laukkuun vaikka miten koittaisi jättää ne kotiin. Välillä toivoisin, että voisin nollata pääni samalla tavalla kuin tämän mp3:seni muistin. Viuuuh, klemmari sisään korvasta ja kaikki alkaisi alusta.

Inhoan tätä, menneisyydessä rypemistä. Psykologitäti sanoi silloin joskus kun siellä kävin että en saisi keskittyä siihen mikä on mennyt vaan pitäisi ajatella tulevaa. Mutta se täti ei tajunnut, että tulevassa ei näkynyt muuta kuin harmaata.

Minun ongelmani taitaa olla identiteettikriisi.

Ja se, että elämäni odottaa tulla eletyksi Pariisissa.

En edes tiedä mitä kirjoittaa. En ole raivoissani itselleni, en pettynyt, en säälivä. Välinpitämätön lähinnä, ja se on kaikkein pahinta kun millään ei ole mitään merkitystä eikä mikään tunnu miltään. Söin tänään paketin keksejä ja litran jäätelöä ja vaikka mitä muuta, mutta edes se ei enää tunnu miltään.

(No miksi helvetissä sitten söin ne??)