Hävettää tunnustaa tätä edes itselleen: ostin karkkia. Luulin jo päivän menneen kohtalaisen hyvin tylsäksi ja makeantuskaiseksi sadelauantaiksi, mutta sitten kun kahdeksan aikaan päähäni junttautui oivallus, että hei, Makuunihan on vielä auki, otin pyörän ja ajoin kaatosateessa ostamaan sikamaisen lastin karkkia jonka sitten mätin suuhuni kuin hengenhädässä. Siis ei voi olla totta, minäkö tuon tein? Huvitti oikeen siinä pyöräillessäni kovassa tuulessa ja räntää silmiin viskoutuessa että tämähän on kuin silloin joskus, kun tämä syömisjuttu oli pahimmillaan PAHIMMILLAAN. Oijoi tuota nostalgiaa...

No Makuunissa sentään oli oikeen hyvä valikoima tällä kertaa.

Vituttaa, ja huomenaamulla vituttaa vielä enemmän, siinä nyt ei taida olla mitään uutta.

Kamalan huono omatunto. Vähän taas kaikesta. Olen taas alkanut saada niitä kamalia syyllisyyskohtauksia, joissa tuntuu kuin olisin syypää kaikkiin maailman ongelmiin ja joista luulin jo olleeni pääsemässä pikkuhiljaa eroon. En tajua, mistä se tunne tulee. Enhän minä tänään edes ole varsinaisesti tehnyt mitään pahaa, muuta kuin itselleni noiden irtokarkkien muodossa (oikeasti, pitäisi alkaa rajoittaa ennen kuin diabetekset ja muut sukurasitukset painaa päälle), olen vaan istunut koneella ja lukenut (hävettää tunnustaa tätäkin) Laila Hietamiehen mummoromaaneja... Siivosin jopa keittiön, kuten kotityranni Y jääkaapin oveen kirjoitti (se tosin oli taas heittänyt puolet MINUN siivoustarvikkeista menemään joten piti vähän improvisoida ja vannon, että jos minun vessanpesuvuorolla jotain on taas kadonnut niin se vessa tulee kuuratuksi arvatkaa kenen hammasharjalla).

Pää kihisee ideoita ompeluun, mutta - tämä nyt on ihan tyhmää - minulle tulee vähän huono omatunto siitäkin. Sain sen koneen joululahjaksi vanhemmiltani, ja olin niin iloinen ja yllättynyt kun avasin pakettini, että purskahdin itkuun (no siihen vaikutti myös mehevä riita ja mökötys siskon kanssa aiemmin iltapäivällä ja itse asiassa koko saamarin joulustressi). Koko vuoden olin ihan kamala lapsi. Ja sitä edellisenä jouluna en edes raahannut lihavaa (no silloin se kyllä oli laiha) ahteriani paikalle, vaan menin töihin Pariisiin. Sanoin, etten halua lahjaksi yhtään mitään. Olin niin tuhma koko vuoden, että villasukatkin olisi ollut liikaa. Ja mitä tekevät kultaiset vanhempani: ostavat minulle kauan salaa toivomani kalliin ja hienon ompelukoneen, mitä en missään nimessä olisi ansainnut.

Pitäisi vaan käydä petiin ja nukkua tämä paha olo pois, autuaasti unohtaa tämän illan sikailu ja syyllisyys ja aamulla aloittaa TAAS alusta. Miksi minä tuhlaan ainoaa elämääni ja parasta nuoruuttani näin, päivästä toiseen. Minä haluan elää, olla normaali, miettiä ja tehdä normaaleja asioita enkä vaan aina tätä läski paska ihminen -scheissea.