Hihittelen itsekseni kamalassa sokerihumalassa ja kirjottelen ekaa kertaa tällaiseen nettisysteemiin. Oli aika huvittava, tai paremminkin sellanen SURKUHUPAISA, päivä tänään. Tulin taas vakuuttuneeksi siitä, ettei tyhmyydellä ole mitään rajaa. Tuntuu, että tämä nettivuodatus vielä kruunaa koko roskan, mutta olen tolkuttoman irtokarkkilastin ansiosta niin iloisessa mielentilassa, etten jaksa edes välittää.

Itse asiassa kaikki alkoi jo eilen, kun kävin katsomassa sen uuden Edith Piaf -leffan. Vollotin siellä elokuvateatterissa en pelkästään sen traagisen tarinan takia, vaan myös siksi, koska tajusin taas (siis noin miljoonannen kerran) että minun elämäni odottaa Pariisissa. Nyyh. Luin jostain lehdestä tuon leffan arvostelun ja siinä sanottiin, että sen jälkeen tekee mieli lähinnä tyhjentää punkkupullo itsekseen ja kuunnella jotain Je ne regrette rien -nyyhkyä ja olla niin rappiolla ettei milloinkaan. Tuli täsmälleen sellainen olo. Maleksinkin sitten Pariisi-tunnelmissani kotiin suunnitellen kunnon alennustilailtaa, mutta ei kuitenkaan ollut enää varapulloa vaatekaapissa (kuka lie juonut ja millon) joten jouduin tyytymään Pirkka-vadelmamehuun...

Tänään sitten päihdytin itseäni irtokarkeilla ja olin edelleen vakuuttunut ettei tämä kaupunki vaan ole minua varten. Olen asunut täällä jo yli puoli vuotta, mutta tänään eksyin taas (noin miljoonannen kerran siis). On se ihme, kun aina kotoa lähtiesssään luulee itsevarmana osaavansa perille ja sitten pyöriesssään hädissään ja myöhässä viidettä kertaa samassa kadunkulmassa potkii itseään, kun ei ottanut karttaa mukaan, itsensä nolaamisen pelossa kai. Kyllä se oikea paikka sieltä sitten loppujen lopuksi löytyi, mutta ensi kerralla lupaan ja vannon ottavani sen kartan mukaan, tai tällä suuntavaistolla ehkä kompassin ja navigaattorin myös.

Sillä tavalla surkuhupaisa päivä, että kaikki meni niin pieleen, että välillä jo luulin eläväni jotain Aku Ankka -sarjakuvaa. Mitään erityistä ei edes tapahtunut, nauratti vaan koko päivän että miten tämä vaan voi aina olla niin tätä. Enpä olisi ihmetellyt jos joku Hannu Hanhi olisi löytänyt juuri minun nenäni edestä 7 oikein -lottokupungin tai jos yläpuolella olevasta asunnosta olisi pudonnut piano päähäni. Olisikin...

Apua, nyt alkaa näköjään tulla karkkilaskuhumala ja alkaa kaduttaa, että sain idean tehdä oman blogin. Ei kai enää tässä vaiheessa viitsi peruakaan. Aloitan taas huomenna uuden elämän (miljoonannen kerran siis). Ilman karkkia, ilman punkkua, ilman Pariisi-haikailua, sillä päätin jo (melkein miljoona kertaa ja sitten kyllä myös peruin sen päätöksen melkein miljoona kertaa KUNNES päätin todella) pysyä kiltisti Suomessa tämän kesän. Voilà, c'est tout. Siinä kaikki.