Äiti ja isä tappelee taas ja ahdistaa kotiin meno, vaikka eilen olin vielä ihan innoissani. Kaikki romahti yhden puhelinsoiton takia, ja olen siis taas lähtöruudussa. Turrutan itseäni ahmimalla konemaisesti, koska ahdistaa niin kamalasti. Tuntuu että kaikki on pilalla, hajalla, kaikki mihin ennen uskoin ja mikä tuntui turvalliselta on nyt tuusannuuskana ja tuhannen pirstaleina eikä minulla ole muuta kuin ahmiminen.

En jaksa ottaa enää toisten huolia kantaakseni, vaikka tunnenkin itseni kylmäksi ja tunteettomaksi sen takia. Mutta en vaan jaksa. Tämä syömisjuttu on omista ongelmistanikin vain jäävuoren huippu, joten en vaan pysty. Olen huono ihminen. Suorastaan alkoi taas pelottaa mennä kotiin kun siellä tilanne on niin räjähdysaltis. Tunnen kamalaa epämääräistä syyllisyyttä siitä, että edes ajattelen näin (ja vielä enemmän siitä, että kirjoitan tästä tänne) mutta ahdistaa niin että kurkkua kuristaa. Tuntuu pahalle. Vaikka en edes tajua, miksi otan tämän kaiken niin raskaasti. Olen aikuinen jo, minulla on oma elämä ja niillä oma ja en enää kaipaa sitä perusturvallisuutta mitä lapsena. Vai kaipaanko? Kai minä pelkään että ne eroaa, vaikka ei tuota jatkuvaa tappeluakaan enää meinaa kestää. En minä tiedä, mitä ajatella. En minä tiedä yhtään mitään. Parhaalle ratkaisulle tuntuisi vaan kadota maan alle.

Ja ahmin. Enkö todella keksi mitään muuta keinoa kanavoida tunteitani? Itkettää sekin. Olen pettynyt itseeni ja vanhempiini ja itseeni ja itseeni ja itseeni. Pitäisi soittaa äitille ja kysyä mikä on tilanne nyt, mutta tuntuu että olen ihan ratkeamispisteessä, alkaisin varmasti vain itkeä hallitsemattomasti eikä minusta ole tukijaksi yhtään kenellekään. Miten tämä taas kiepsahti tähän pisteeseen? Aamulla kaikki oli vielä hyvin.

Oman tilanteeni pystyn ehkä korjaamaan, mutta en tätä perheessä vallitsevaa kaaosta, ja tunnen syyllisyyttä siitäkin, vaikka ei pitäisi. Aivojaan kun vaan ei voi kytkeä pois päältä. Lakkiaisjuhlat pelottaa. Joulu pelottaa. Puhelinsoitot pelottaa. Kaikki, mikä tähän sotkuun liittyy, on rumaa ja ahdistavaa, ja vaikka ei tätä tilannetta kukaan enää kauan kestä, ei siihen tunnu löytyvän mitään ratkaisuakaan. Ei toivoakaan, että voisin kertoa perheelleni kouluongelmistani, saati sitten tästä ruokapuolesta. Juuri kun kaipaisin itse eniten sitä, että joku vaan halaisi ja sanoisi että kaikki kyllä järjestyy, minun täytyykin olla se halaaja enkä edes pysty siihen. Tällaisina iltoina sitä toivoisi, ettei olisi koskaan syntynytkään.