Tänään saa luvan olla Vitun Mainio Päivä. Teen siitä sellaisen vaikka väkisin. Jos, eikun siis KUN pysyn ruodussa tämän päivän, olen elänyt viikon ilman irtokarkkeja. Vierotusoireet alkaa pikkuhiljaa lieventyä, vaikka ovatkin vielä ihan tuskallisia. Iltaisin on pahinta, tai koulussa vikoilla tunneilla tai silloin kun kävelee koulusta kotiin kaupan ohi. Mutta päivä kerrallaan. Hitaasti ja varmasti. Tänään on kyllä pakko alkaa rajoittaa vähän sitten muutakin syömistä, sillä tällä viikolla olen  mättänyt mm. PUUROA niin tajuttoman määrän karkinkorvikkeena, ettei kukaan uskokaan. Mutta se poitti on siis edelleen se, että vanha irttariaddikti-Laura ei ole tainnuttanut itseään (irto)karkilla viikkoon ja se on upeaa se.

Mutta siis tänään on Hyvä Päivä, joka kyllä alkoi harvinaisen surkeasti. Lintsasin (taas, hyhhyh), koska tarkoitus oli kerrankin nukkua kunnolla. No heräsin sitten lumiauran kolisteluun ikkunan takana. Hammasmukini putosi ja siitä lohkesi korva irti. Sitten menin lenkille ja liukaustuin (varmaan ensimmäistä kertaa elämässäni) oikein mojovasti. Sitten kun tulin takaisin ja olin käynt suihkussa, K oli (TAAS perkele) lukemassa oikeen tekopyhästi MINUN Hesaria vaikka tuntee minun kaavoihin kangistuneet tapani yhtä hyvin kuin minä sen, ja siis tietää varsin hyvin, että jos käyn aamulla lenkillä niin lenkin jälkeen tahdon sen MINUN Hesarin nyt tässä ja heti enkä tahdo odotella MINUN lehteä jonka MINÄ tilasin ja MINÄ maksan. Sillä ei vaan mene kaaliin enkä ole vielä (toistaiseksi) kehdannut alkaa sille siitä räyhäämään (joskus kyllä räjähtää, tiedän se, inhoan jopa sitä sen Hesarinlukuilmettä sen naamalla, mokomakin jeesustelija).

Mutta tänäänhän on Hyvä Päivä joten en viitsi välittää pikku vastoinkäymisistä. Hui hai, nyt olen purkanut nyt ne tänne ja saanut ne pois päästäni.

Olen niin hel... ei saa kiroilla, pakko rajoittaa sitäkin, siis olen ihan lopen kyllästynyt elämääni, varsinkin tähän läski/ahmimishommaan. Luulen, että alan vasta kunnolla elää sitten, kun olen rautaisella tahdonvoimallani (hahahahahaha) päässyt näistä ahmimiskiloista eroon. Se joka väittää, että läski ei rajoita elämää, on väärässä tai sitten ei koskaan ole lihonut kunnolla. Jos olisin ollut aina tämän kokoinen, voisin olla ihan tyytyväinen, ehkä. Nyt kuitenkaan ei tee mieli edes tehdä mitään, ja tämä ahmiminen on karsinut elämästäni kaiken spontaaniuden. Ennen saatoin lähteä ihan tuosta vaan, päähänpistosta, vaikka retkelle lähikaupunkeihin, mutta nyt en vaan "voi". Sitten kun on niin tukala olo itsensä kanssa koko ajan eikä mitkään vaatteet mene päälle. Pidän vaatteita suurimpana motivoijanani. En helvetti ala ostamaan koko vaatekaappia uusiksi viittä (no ei nyt ihan onneksi) kokoa isompana. En halua eikä minulla ole edes varaa. Pitäisikö nostaa vanhat ihanat PIENET tavoitefarkkuni tuohon vaikka kaapinoveen roikkumaan, niin muistaisi sitten joka aamu herätessään että mitä varten sitä ponnistelee.

Tärkeämpi tavoite on kuitenkin päästä eroon tästä ahmimisesta ja ennen kaikkea siitä, että ajattelen ruokaa jatkuvasti, söin sitten kunnolla tai en. En halua olla syömishäiriöinen, en halua tuntea huonoa omaatuntoa satunnaisesta herkuttelusta enkä ainakaan tavallisesta ruokailusta. Enkä halua koskaan luopua karkista, haluan vain oppia syömään sitä kohtuudella. On se kumma kun aikuisella ihmisellä on tämmöinen elämän perusasia näin hukassa. Ihan hävettää.