Tänään hymyni ulottuu korvasta korvaan: en ole ahminut, en ole ostanut karkkia, en ole norkoillut irtokarkki/pulla/jäätelö/hillo/keksi/leipäosastolla, en itse asiassa ole käynyt lähelläkään kauppaa tänään. Sadepäivä ja viikonloppu ja vaikka mikä syysmasis tarjoaisivat kyllä tuhat hyvää syytä ja tilaisuutta ahmia niin että suolet huutaa armoa, mutta sen tekeminen tuntuisi yksinkertaisesti tosi pöljälle (nii-in, nyt mietin, kuka tässä tätäkin kirjoittaa, en ainakaan minä, joka yleensä voisi vaikka seisoa alasti päällään keskellä toria saadakseen muutaman suklaapalan). Pöljälle, voitteko uskoa, minä pidän ahmimista (tänään) pöljänä.

Koulussa oli kiva päivä. Ja edes sade ei kamalasti vituttanut tänään, vaikka olinkin liikkeellä pyörällä kun heräsin liian myöhään että olisin ehtinyt kouluun bussilla (järjenvastaisesti pyörällä pääsee nopeimmin). Kävin myös perjantaikahvilla, söin pullan hyvällä omallatunnolla, ja tulin kotiin edes harkitsematta pikku pyörähdystä Prisman karkkihyllyllä. Sitten vain lämmitin keittoa ruuaksi, tein sen kaveriksi pari voileipää ja lämmintä kaakaota, ja lopetin. Lopetin! Eilisellä pullamässäykselläkään ei ole mitään merkitystä, koska siitä ei tullut putkea. Ei putkea!

Valehtelisin jos väittäisin, ettei himottaisi iso pussi karkkia. Kyllä himottaa, paljonkin, milloinka ei. Mutta minä pystyn vastustamaan sitä. Koko päivä on jotenkin ollut niin mukava, ettei ahmimisella ole tänään paikkaa elämässäni. Silloin kun on paska olo ja kaikki ahdistaa, ahmiminen vie kaiken aikani, energiani ja mielenkiintoni. Tämä kaikki taas pönkittää teoriaani siitä, että syömishäiriöni ei ole kuin oire jostakin muusta. (Hih hei, en siis olekaan syömishäiriöinen vaan ihan muuten vain ongelmatapaus.)

Tänään ei kyllä tunnu yhtään ongelmatapaukselle. Voisin melkein uskoa elämäni olevan ihan normaalia. Kunpa huomennakin tämä sama teeskentely toimisi. Ja ylihuomenna. Ja vaikka koko loppuelämäni. Ihan sama vaikka unohtaisin vaivihkaa koko paskan, kunhan vain kaikki päivät olisivat edes vähän tämän päivän kaltaisia.

(Tunnen kuitenkin itseni jo niin hyvin, ainakin mitä tulee ahmimiseen ja sen ennakoimiseeen, että kyllä tämä tilanne niin sanotusti räjähtää taas jossain vaiheessa. Mutta olen onnellinen jokaikisestä ahmimattomasta päivästä. Ja mitä enemmän niitä on peräkkäin, sen mitättömämpi yksi pikku ahmimiskohtaus siellä välissä on.)