Tänään tavoitteeni on niinkin yksinkertainen kuin olla ahmimatta. Taas kerran. Joka päivä asetan saman tavoitteen, mutta 99,9 prosentissa tapauksissa mokaan sen ainakin osittain. Tuntuu tyhmälle kirjoittaa se tänne kaikkien pällisteltäväksi ja sitten julkisesti tunnustaa illalla vetäneensä pussin karkkia, toisen sipsejä (hei mutta enhän minä ikinä ahmi sipsejä, hahaha, luojan kiitos!!) ja kolmannen keksejä, mutta silti jotenkin konkreettisemmalle kuin vain AJATELLA puolihuolimattomasti että jospa tänään vaikka mahdollisesti olisin kunnolla. Eli tänään: tiukka EI kaikenlaiselle mätölle vaikka miten sataisi/vituttaisi/ahmituttaisi.

Tämän viikon tavoite on myös yksinkertainen: olla kutakuinkin kunnolla siihen asti että saa porukoiden vierailun kunnialla ohi. Sen jälkeen saa syödä vaikka hevosen varsoineen (no hyi... kerran aloin itkeä ruokakaupassa kun näin lihahyllyssä karitsanjauhelihaa... eläinlapsia vain ei syödä) mutta sitä ennen EI EI EI. Eipä olisi pahitteeksi jos tätä ahmimispöhöä saisi vähän vähemmällekin. En vain kestä äidin arvostelevaa katsetta ja uteluita siitä, syönkö hyvin. Kappas Sherlock, alat olla asian ytimessä (mieluummin silti kuolisin kuin tunnustaisin äidille että minulla on syömishäiriö, tämä asia on sellainen minkä vien hautaan asti, ellen siis jää sitä ennen kiinni tämän pirun blogini kautta). Tuntuu vittuilulta, että äiti kysyy että syönkö tarpeeksi, kun sokeakin näkee että olen lihonut reippaasti tässä viime aikoina. Mutta ei meidän äiti vittuile, joten en tiedä miksi se kysyy niin. Inhoan kyttäystä, ja en tajua miksi juuri minua kytätään, sillä seurassa pystyn syömään normaalisti, siis en ahmi mutta en myöskään närpi (siis täysin normaalisti mihin muutenkin pyrin), kuten esimerkiksi siskoni, mutta siihenhän kukaan ei sano mitään, minä olen ainoa jonka läskejä ja syömistottumuksia repostellaan julkisesti, mutta se on taas jo ihan toinen juttu...

Ja siis pointti oli, että välttääkseni kaikenlaisen kyttäyksen ja vittuilun lisäksi myös oman pahan oloni, en ahmi tällä viikolla. Ainakaan niin paljon että se näkyy naamasta.

Loppukesän tavoite on laihduttaa vähäsen. Tai no ensin vain olla ahmimatta. Tai no laihduttaa. Helvetti, nehän kulkevat käsi kädessä, sillä ei voi laihtua jos ahmii. Yöllä, kun kierin hikisenä sängyssä karkinmaku suussa (karkki on hyvää mutta ei kerran syötynä) ja kuunnellen sadetta, iski kuin halolla päähän, että eihän tässä ole kuin noin kuukausi siihen, kuin koulu alkaa (jos se orientaatioviikko mikä lie lasketaan mukaan ja mihähän lasken). Joten tarttis tehrä jotain. Nopeasti mieluiten. Haha, voiko syömishäiriöstä päästä eroon neljässä viikossa jos ei ole päässyt siitä eroon neljässä vuodessa...

Ehkä pieni paniikki auttaa tässäkin asiassa. En HALUA aloittaa tätä koulua "entisenä minuna" (hahaha, vaikka laihtuisinkin kuin ihmeen kaupalla takaisin siihen, mihin haluan - ei muuten onnistu kuukaudessa -, olisinko muka "eri ihminen"? sama paska eri paketti vai miten se sanonta nyt menikään...). Mutta pakko tälle on tehdä jotain, tai pian minulla on näiden nykyisten ongelmien lisäksi vielä lisää liikakiloja sekä joukko sairauksia. Nyt jos koskaan olisi hyvä sauma.

Hih. Aamulla se on hyvä luvata itselleen vaikka mitä ja tehdä tavoitteita ja suunnitelmia ja kuitenkin mokata ne kaikki liian ruuan muodossa jo ennen puoltapäivää.

No mutta silti.

Tänään yritän tosissani. Nyt alan siivota. Hah, Lotalle tiedoksi: omaa kämppää on mahtava siivota (*hehkutusta)!