Voi helvetin helvetti tätä minun touhua. Onneksi on koko viikonloppu töitä niin en ainakaan koko ajan ahmi. Niin siis ei mennyt ihan putkeen tänään. Heh, kuka arvasi? Tein taas eilen illalla typerän päiväsuunnitelman, niin lepsun ja mukavan että kuka tahansa muu olisi kiljunut riemusta sellaisen tee tänään -listan nähdessään mutta minä pääsin puoleenväliin (lenkki, aamupala ja siivous) kunnes repsahdin. En kuitenkaan mennyt kauppaan ostamaan mitään järkyttävää kaloropommia. Paistoin pannukakkua. Ja ahmin niitä viilejä, joita ostin tarjouksesta evääksi (no nyt ei siis ole mitään evästä töihin). Ei niin vakavaa, mutta SUUTUTTAA. Pitäisi varmaan teipata suu jeesusteipillä kiinni saatana.

Ei pitäisi kiroilla näin paljon.

Ei pitäisi SYÖDÄ näin paljon.

Farkut ei mene kiinni ja tekisi mieli itkeä.

Mahaan koskee edelleen se pannukakku vaikka söin sen aamupäivällä. No se oli kyllä ihan jättisuuri. Jauhotkin loppui mutta hyvä niin.

Kirjoituksiani on kommentoitu aika paljon (oman mittapuuni mukaan) ja blogilistan mukaan täällä jopa joskus käy joku lueskelemassa. Vähän ristiriitainen olo. Pelkään kuollakseni että joku tunnistaa minut (haha, ihan kuin sillä jotain väliä olisi sillä välillä tuntuu kuin otsaani olisi tatuoitu sana BULIMIA). Toisaalta on aika lohdullista tietää että joillain muillakin on tai on ollut samoja ongelmia. Vaikka mitä se minua auttaa jos joku muukin rämpii kaulaansa myöten samassa suossa, eipä täältä kukaan muu voi minua nostaa kuin minä itse.

Joten kai minä huomenna taas YRITÄN KOVASTI nostaa itseäni tästä paskasta.

Huomenna huomenna huomenna. Kyllästyttää.

Voisin tappaa karkkipussista, kaikista hyvistä päätöksistä huolimatta.