Olin viikonlopun poikkeuksellisesti yksin, ja jopa omaksi yllätyksekseni se meni odotettua paremmin. En syönyt karkkia. Lauantaina en ahminut yhtään mitään, sunnuntainakin vain niin pikkuisen, että eilen koulussakin oli ihan kivaa.

Tänään ahmin myös pikkuisen. Hikoilin koulussa viimeisillä tunneilla päästäkseni pian kotiin, kaupan kautta, kassi täynnä sapuskaa kunnon repsua varten. Kävelin kuitenkin reippaana kotiin, ja pää näköjään selkeni ulkoilmassa vähän, sillä mietin kauan poikkeaisinko ollenkaan Ass-Marketissa - omenat siis oli loppu ja ilman omenoita en tule toimeen. Poikkesin ja ostoksina oli toden totta pelkkiä omenia. Ihan toinen juttu onkin se, mitä onnistuin kehittelemään rypsiöljystä ja elovenasta kotiin päästyäni... Olen kuitenkin erittäin iloinen, etten ratkennut Hyvän Karkittoman Putkeni päätteeksi irttarihyllyllä, minne jostain kumman syystä harhauduin.

Haluan, että tästä viikosta tulee ei morkkista -viikko. Tämän päivän repsu ei ollut niin paha, että pitäisi hakata päätä seinään kaksi viikkoa, ostaa itsesäälissä kilo karkkia ja hakata sitten päätä vähän lisää. Yritän olla armollisempi itselleni. Saan syödä kunnon ruokaa niin paljon kuin haluan. Ja lenkillä ei ole pakko rääkätä itseään henkihieveriin (sain taas koipeni niin kipeäksi että jo senkin takia täytyy vähän hidastaa tahtia). Lisäksi eilen silppusin ruokapäiväkirjani roskikseen. Se vain provosoi minua. Minä en enää halua olla syömishäiriöinen.

En ole suoranaisesti lihava (ööööh VIELÄ), mutta olen paisunut aika lailla siitä, missä painossa olisin tyytyväinen ja hyvinvoiva. Juoksun lisäksi pitäisi kai käydä jossain kehoa muokkaavassa ja kiinteyttävässä jumpassa, mutta inhoan sydämeni pohjasta kaikkia ryhmäliikuntatunteja. Näen painajaisia tunneista, joilla olen kaikkia muita 20 kiloa isompi ja ainoa, joka ei pysy tahdissa ja jonka ala-asteelta peräisin oleva Spice Girls -teepaita liehuu hyppyjen tahdissa ja kostuu tuskanhiestä. Uimahalliin ajattelin kuitenkin uskaltautua pitkästä aikaa, armollisesti mummoruuhka-aikaan joskus kello kuusi aamulla siis.

Onkohan kenelläkään muulla näin tyhmiä ongelmia. Välillä tuntuu että olen maailman ainoa ihminen jolla on näin nyrjähtäneet aivot.

Olen kyllästynyt koko paino-ongelmaani, syömisvammailuun, tähän blogiin joka jauhaa paikallaan jo reilusti toista vuotta, asioiden lykkäämiseen siihen kun olen taas laiha. Olen kyllästynyt ja turhautunut ja väsynyt, mutta silti samaan aikaan niin ärsyttävän toiveikas ja optimistinen tulevan suhteen, että haluaisin repiä pääni kahtia. Jos haluan näin kovasti eroon tästä perseilystä (kiitos Kaunis Veera), miksi se ei sitten onnistu?