Tämän päivän ruokapäiväkirjani nähdessään hannapartaset ja anettepalssat vetäisivät kahveet väärään kurkkuun ja antaisivat minulle semmoisen selkäsaunan, etten enää ikipäivänä ahmisi. Töiden jälkeen olen siis vetänyt kitusiini mm. melkein kilon irtokarkkia (kyllä vain...), puoli pussillista leipää ja melkein rasiallisen margariinia, jumalattoman määrän tomaatteja (varmaan ainoa terveellinen ruoka johon tulee ahmimishimo), pari viiliä, ööh, mitähän muuta. Lähinnä kaiken, mitä eilen ostin taas siinä luulossa että pystyisin olemaan porsastelematta.

Enpä vaan pystynyt.

Ja nyt koskee mahaan. Kappas vain, how come?

En taida mennä enää ollenkaan kauppaan. Kun rippeet loppuvat (siis kun huomenna ahmin ne loppuun), taidan lakata syömästä kokonaan. Alan ahmimaan jopa ruuan hajusta, aika sairasta eikö. Paras vaan vältellä kaikkia kontakteja tuon mokoman pirun työkalun kanssa.

Kunpa vain kuolisin tähän ähkyyn. Tai no ei helvetissä. En halua, että hautakiveeni kaiverretaan "heitti veivinsä ylensyönnistä". Enkä halua, että patologi kaivaa mahalaukustani kymmenen kiloa puoliksi sulamatonta ruokaa ja kokonaisia karkkeja joita olen ahminut melkein pureskelematta. Enkä halua, että sukulaiset pällistelevät paisunutta naamanaani ruumisarkussa jossa vielä kaiken lisäksi kylkeni ottavat reunoihin kiinni. Seremonian jälkeen sukuni mättäisi naamaansa kunnon kermakakkukahvit vanhan läski-Lauran muiston kunniaksi ja muistelisivat, miten sekin aina juhlissa veti herkkua niin että melkein oksensi autossa kotimatkalla.

En ihannoi mitään pro-anasivustojen lasienkeli/jääenkeli/laiheliini/rimppakinttutyttöjä, mutta ei se ole kivaa tämmöisenä norsunakaan. Olen päästänyt itseni ihan järkyttävään kuntoon. Viime kesänä lihomieni kilojen päälle on tullut rutkasti lisää eikä loppua näy. Ripustin aamulla hienon punaisen mekkoni jääkaapin oveen muistuttamaan siitä, että se kiristää rumasti ja epämukavasti mahan päältä. Ahmimista aloitellessani sysäsin sen huonon omantunnon saattelemana takaisin kaapinpohjalle - jonne se taitaa tällä menolla koko loppukesäksi jäädäkin. Aamulla tein myös päivän erittäin armollisen ja löysän ruoka- ja liikuntasuunnitelman paperilapulle ja kiinnitin sen magneetilla mekon viereen. Senkin tipautin kuitenkin kuin vaivihkaa roskiin. Ketähän minä oikeen luulen huijaavani?

En ole löytänyt blogimaailmasta oikein yhtään samassa tilanteessa olevaa ihmistä. Joko tämän aihepiirin blogeja kirjoittavat raskauksien myötä reippaasti lihoneet kotiäidit joilla ei sinänsä ole SAIRASTA suhdetta ruokaan tai sitten 15-vuotiaat jo 40-kiloiset tytöt, joiden tarkoituskin on olla sairaita. Kuka ymmärtäisi tätä minun tilannetta? Hah, sinänsä en kyllä edes kamalasti usko vertaistukeen, mutta olisi kai ihan lohduttavaa tietää etten ole ihan yksin tämän ongelmani kanssa.

Vaikka mitä se minua auttaa jos joku muukin ahmii? Kuten joku päivä jo kirjoitinkin, en saa synninpäästöä vaikka joku minun kokoinen tai minua isompi söisi myös karkkia viisi kiloa viikossa.