Siis oikeasti très bien, ilman mitään ironiaa. Eilinen meni hyvin. En ahminut, menin kouluun, taisi jopa olla ihan ok. Tänään, Päivänä Kolme, menee myös hyvin. Junttasin hedelmäsalaattia makeannälkään, ehkä vähän liikaa, mutta sallittakoon se. Appelsiinit on kuitenkin sata kertaa "vaarattomampia" kuin IRTOKARKKI.

Mutta, kuten jo aavistelin, tai no en aavistellut vaan TIESIN, tästä ne vaikeudet alkaa. Tänään, hehe, kolmantena päivänä vasta, alan todella kärsiä pahoista vieroitusoireista. Yritän vaan kovasti (kovemmin kuin ennen) taistella vastaan. Huokaus. Viikon ahmimattomuus olisi minulle niin tolkuttoman suuri saavutus, etten edes itse osaa kuvitella. Enhän ole varmaan vuoteen ollut edes kolmea päivää peräkkäin ahmimatta.

Vuosi sitten tähän aikaan olin lähdössä Ranskaan jouluksi. Syvä huokaus. Olin niin sekaisin, että muistan tuskin mitään koko viime syksystä. Takana oli elämäni ehkä paras kesä koskaan, muutto ja opiskelun aloittaminen kaukana kotona, ja olin niin sekaisin kaikesta siitä, että oli luultavasti virhe lähteä enää sekoittamaan päätään lisää ja verestämään vanhoja muistoja. Turha sitä on nyt spekuloida, mutta tämän vuoden ahmimista ja kaikkia muita ongelmia saa luultavasti syyttää eniten siitä että lähdin, vaikka en kyllä tiedä, missä jamassa olisin nyt jos EN olisi lähtenyt. Jos jos jos jossen jossen jossen. Turha märehtiä menneitä, kun ei voi tietää, mikä vaikutus niillä oikeasti on ollut.

Tänään tulin superiloiseksi kun supersöpö poika (öööh MIES) moikkasi mulle koululla, vaikka luulin, ettei se edes muistaisi minua, koska ollaan oltu vaan kerran samalla kurssilla ja sielläkin puhuttu ehkä kerran pari. Kuulostaa ihan ala-astetouhulle olla onnellinen yhdestä moi-sanasta, mutta kun ottaa huomioon miten nollaksi itseni tunnen, niin eikö tuokin ole jo suuri edistysaskel. Ei ole helppoa.

Eli, au total, tänään on ollut Hyvä Päivä Kolme. Pelottaa jo viikonloppu, vaikka olenkin varannut itselleni kauheasti tekemistä, etten vaan eksyisi pahoille teille. Itsestähän se on kiinni, juu juu, mutta sitten kun järjetön ahmimiskohtaus iskee, ei sitä voi estää. Tai ainakin se vaatii ihan mieletöntä tahdonvoimaa ja päättäväisyyttä. Ja sitähän ei minulta tunnetusti löydy.

Mutta yritetään, hemmetti.