Milloinhan viimeeksi olisin ollut yhtä hyvällä tuulella perjantaina kello kuusi? NORMAALISTI olisin juuri vetänyt vajaan kilon irtokarkkia ja vatsaa vääntäisi niin etten pystyisi kulkemaan suorassa. Makaisin sängyllä ja lukisin Hesarin NYT-liitettä ja vannoisin ettei koskaan enää. Aamulla heräisin näätä suussa ja pesuvati vieressä, pakottaisin itseni itku ja yrjö kurkussa juoksulenkille vain repsahtaakseni illalla uudelleen.

Nyt makaan sängyllä, sulattelen terveellistä ateriaa (kaali-ohra-soijapataa, nam, ja vielä ihan omin kätösin tehtyä), päivitän Facebookia ei-kyynisillä lauseilla ja valmistaudun lähtöön juna-asemalle ystävääni vastaan. Ei ähkyä, ei morkkista. Olenko minä oikeasti tässä? Onko tämä tyttö, jolla ei ole enää järjetöntä ahmimispömppömahaa (vain se peruspömppö, hehe), oikeasti sama, joka vielä kuukausi sitten söi suruunsa vaikka oman reitensä?

Mietin, kauankohan tämä kestää.

Ajatelkaa, jos edes ensi viikonlopun yli. Kuukauden? Vuoden, kaksi, kymmenen? Koko loppuelämäni?

En muista milloin viimeeksi olisin ollut yhtä onnellinen ja tyytyväinen elämääni, ja hassuinta tässä on se, että mikään muu ei sinänsä ole muuttunut kuin suhtautumiseni ahmimiseen - ja sitäkään herkkua ei ole vielä kestänyt kuin pari viikkoa. Syön edelleen kuin hevonen, en kiellä itseltäni muuta kuin candykingin (yksikin karkki johtaisi hervottomaan ahmimiseen, tiedän sen, joten en viitsi edes testata), en ole laihtunut grammaakaan (pömppö tosin on poissa ja olo on kevyempi) mutta nyt pystyn jopa katsomaan peiliin ja varovaisesti puristelemaan selkämakkaroitani todetakseni, että kyllä ne siitä sulavat. Uskon, että ne sulavat. Totta kai ne sulavat, kun jatkan tällä onnellisella linjalla.

Äna, minäkin luulen, että ufot ovat siepanneet minut ja vaihtaneet aivoni. Ei tätä muulla voi selittää. Tai sitten olen vihdoin oivaltanut, etten voi jatkaa näin - tätä tosin pidän erittäin epätodennäköisenä vaihtoehtona. Valehtelisin, jos pokalla naamalla sanoisin, etten himoitsisi Arnold'sin isoa donitsilootaa, Hesen kana-ateriaa, isoa pussia irttareita, Ruispaloja ja täysrasvaista margariinia, kaakaota, jäätelöä ja minttudominokeksejä, mutta tärkeintä tässä on se, että ei minun nyt tee mieli vetää niitä alakuloon ja itsesääliin. Ei minulla nyt ole yhtään alakuloinen tai itsesääliväinen olo! Jos tahdon donitsin, menen ja ostan sen. Piste. Sitten unohdan sen. Piste. Ei yksi donitsi maailmaa kaada, varsinkin jos siitä oikeasti nauttii. Rasiallinen kaataa, koska se on ahmimista.

Olipa taas filosofista ja itsetutkiskelevaa keittiöpsykologiaa, hah. Olen aika pollea tästä ahmimattomuudestani jos kukaan ei ole vielä huomannut.