Ihan pelleilylä koko homma. Ei varmaan ole tarpeen edes mainita, että olen sunnuntaista lähtien kalunnut ahmimishimoissani lähes tuolinjalkojakin. Onko tämä oikeasti minun elämääni? Ainakin se on kuin huonosta komediasta. Iso, lihava vitsi. VITSI, minä olen vitsi. Kuin Gilbert Grapen äiti.

Olisi huomattavasti mukavampaa herätä aamulla hyvällä mielellä ja pieni aamiaisnälkä vatsassa. Olisi huomattavasti mukavampaa olla koulussa pidättelemättä oksennusta ja vittuilematta itselleen. Olisi huomattavasti mukavampaa käydä lenkillä muutenkin kuin läskipaniikissa ahmimiskohtauksen jälkeen (yöh) ja olisi erinomaisen mukavaa käydä nukkumaan ilman pohjatonta itseinhoa. Sitä minä kaipaan eniten, sitä että voi käydä nukkumaan tietäen, että huomennakin on Hyvä Päivä. Miksi minä sitten teen tämän itselleni?

Välillä tuntuu kuin tasapainottelisin raakaa kananmunaa nenäni päällä. On vain ajan kysymys milloin se putoaa ja räsähtää tuhannen pirstaleiksi tahmean sisuksen levitessä ympäriinsä. Minun elämäni on kananmuna, olipas taas nokkela vertaus. Mutta sille minusta tuntuu, ihan kuin hyppelisin veitsenterällä. Putoan pohjalle (huom! siellä en siis vielä ole koska käyn lenkillä ja koulussa ja tänään tein jopa läksyt) piakkoin, ellen oikeasti tee jotain.

Lisäksi ajattelen oksentamista ruuan "helppona" eliminoimiskeinona lähes joka kohtauksen jälkeen, ja se jos mikä on takapakkia tässä jutussa.

Inhoan itseäni vaikkei se mitään auta.

Kyse ei ole siitä, ettenkö esimerkiksi söisi kunnolla aamuisin. Minä syön, nykyään joka aamu, jopa silloinkin kun olen edellisiltana ahminut. Sitten syön koulussa lounaan tai otan eväät. Minulla oli myös kunnon lämmintä ruokaa valmiina pakkasessa ja jääkaapissa kunnes ahmin nekin. Nyt en sitten uskalla mennä lähellekään minkäännäköistä marketintapaistakaan. En siis pysty itsekään enää järkeilemään, mikä tässä mättää. Minulla on kaikki hyvin mutta ahmin silti, ja päällimmäinen tunteeni on silkka raivo. Olen raivoissani itselleni. Miksi en anna itseni nauttia kun kerrankin voisi mennä niin pirun hyvin??

Nyt minulla on paniikki. Ja tunnustan, huomisesta lähtien aion vältellä kaikkia pieniäkin kontakteja ruokaan niin kauan kunnes tämä pahin himo menee ohi. (Jos joku nyt ajattelee lässyttää että "voi voi voi Laura kun ei tuo toimi, syö vaan aamulla puuro ja leipä ja hillo ja maito ja lounaalla pottua ja lihapullaa ihan niin paljon kuin jaksat blaa blaa blaa" niin voi pitää ne mölyt mahassaan koska ei se toimi. Ei toimi. Yritin ja ahmin kaiken heti kun vain haistoinkin ruokaa.)

Olen ilkeä. Vittuuntunut ja ilkeä. Ei se ole yhtään kivaa. Jos en ahmisi niin olisin varmaan ihan mukavakin.