... mutta en karkkia! Koko päivän tänään koulussa sekä ajelulla ja kahvilassa S:n kanssa ajattelin vain sitä, kuinka illalla saisin tunkea turpaani taas melkein kilon candykingiä. Ah sitä sokerieuforian ja mahakivun piinallista odotusta, tunnit matoivat ja kellon sekuntiviisarikin tuntui jähmettyneen paikoilleen. Sitten vihdoin kun pääsin Prismaan (joka perjantai S:n luota tullessa poikkean sinne ja karkin ostaminen on jo niin tapa, etten pysty vastustamaan sitä vaikkei edes yhtään tekisi mieli) niin ei taaskaan yhtään huvittanutkaan. Sitten aloin tietysti miettiä että mitähän muuta sitä voisi ahmia perjantai-illan ratoksi. Ei tehnyt mieli ahmia. On tämä sitten perin kummallista - ja epäilyttävän helppoa. Joskus kun tuntuu että suorastaan RÄJÄHTÄÄ jos ei saa sokerilastiaan ja nyt tämä käy vähän liian vaivattomasti.

No siis (mussun mussun) ei tässä niin täydellistä päivää olla viettämässä mutta tämä perjantain irtokarkittomuus on minulle niin suuri saavutus ja kummastuksen kohde, etten välitä yhtään mitä muuta suuhuni tungen. Otan huomenna itseäni kunnolla niskasta kiinni ja teen sitä kunnon ruokaa (nyt en ole varmaan kahteen viikkoon syönyt tavallista lämmintä ateriaa, hävettää ihan myöntää) ja yritän syödä sitä kanssa. En vaan tykkää. Voilà: en tykkää kunnon ruuasta, olen pulla- ja karkkihiiri. Voisin elää leivoksilla ja se olisi paljon hauskempaakin.

Mutta silti yritän huomenna.

Trallalaa aurinkokin paistoi tänään ja minulla on kamalasti pisamia!

Ja tein lumienkelin tien varteen (siis aamulla kun oli vielä pakkasta ja lumi oli ihanaa valkeaa koskematonta pehmoista untuvaa).