Fiilistelen (inhoan sanaa "fiilistellä" mutta vielä enemmän "tunnelmoida"). Kirjoitan kynttilänvalossa ja kuuntelen nyyhkymusiikkia. Ei kovin kätevää, koska en osaa kunnolla kymmensormijärjestelmää (*häpeää) ja joudun arvaamaan jokaisen kirjaimen paikan ja virheitähän siitä tulee ja on kovin työlästä korjata niitä mutta eihän mikään ole täydellistä, sillä en myöskään erota oikeaa ja vasenta enkä osaa kertotaulua enkä koskaan oppinut sanaluokkia (hah, terveisiä äidinkielen opelle: sain kokeista hyviä numeroita pelkällä hullun tuurilla).

Unohdin, mitä minun piti kirjoittaa. Tunnelma vähän lässähti kun kuulin kämppiksen vetävän vessan. Raadollista. Ja olematon äänieristys.

Tänä aamuna järkyttävä karkkikrapula. On melkein yhtä masentavaa herätä tyhjän karkkipussin vierestä kuin jonkun tuntemattoman turilaan. Menin kävelylle. Tein lumipalloja ja otin rumia valokuvia. En tajua, mitä ihmiset yrmyilee, kun sataa lunta. En taidakaan olla maailman pessimistisin ihminen, sillä minusta on melkein kivaa kun sataa lunta. Rumalla tavalla loskakin on kaunista.

Voi luoja kello on vasta kuusi. Olisin toivonut sen olevan ainakin kahdeksan. Ajantaju hämärtyy kun ei ikinä tee mitään. Toteutan itselläni sairasta ihmiskoetta siitä, mihin äärimmäinen tylsistyminen voi pahimmillaan johtaa. Ja kun ei minulla sinänsä edes ole tylsää. Tai no on. Tai no ei. En minä tiedä mikä minulla on.

Ei tällaista kirjoitusta edes kannattaisi julkaista mutta julkaisenpa silti. Ja ihan kun tätä edes kukaan lukisi. Ihan kuin ketään kiinnostaisi (*rypee niin syvällä itsesäälin pohjamudissa ettei edes paholainen asu niin alhaalla). Voisi vanhemmatkin vaikka soittaa. Voisivat edes leikkiä että olisivat kiinnostuneita minun elämästä. Kun kerran leikitään tätä onnelista perhettä, niin leikittäisiin sitten kunnolla.