Ahmin. Yllätys. Uskottelen itselleni, että tämä on vain joku maanantaihairahdus ja väsymyksen aihettama stressireaktio. Huomenna on tiistai ja ei-niin-huono päivä - ja sitä paitsi huomenna koulu alkaa vasta kello 10 ja se on luksusta sateisten ja pimeiden ja kylmien ja ankeiden kahdeksan aamujen jälkeen.

Niin siis ahmin eikä se ole mikään yllätys. Vaikka ei minun pitänyt ahmia, ainakaan vielä aamulla tai iltapäivälläkään. Viimeisillä tunneilla se mörkö taas vain hiipi salakavalasti olkapäälleni ja käski menemään bussilla kotiin vaikka olisi ollut nätti ilma kävelläkin, marssia kauppaan ja ostaa korillinen jäätelöä, piirakkaa, raejuustoa ja luoja ties mitä ja mättää ne kaikki naamaansa alle tunnissa Pirkka-lehteä vilkuillen. Nyt odotan sitä halvaannuttavaa tunnetta kun maha meinaa haljeta ja itseinho yltyy.

Arlan Keso-raejuusto on muuten paljon parempaa kuin Valion tai Ingmanin, ja halvempaakin vielä. Käy melkein kelpo ahmimismätöstä...

Opettajat hokee koulussa, että ottakaa itseänne niskasta kiinni, tämä on tärkeää, mutta ainakin stressin määrästä päätellen minä ainakin puristan itseäni niskasta jo niin kovaa, että seuraavaksi murskaantuu nikamat. Käytännössä koko viikonloppu meni koulujuttujen parissa, enkä edes saanut kaikkia tehtyä.

Nyt olen niin lamaantunut, etten saa aloitettua. Tämä uusi alani tuntuu oikealle ja mielekkäälle, mutta on raskasta koittaa opetella uudelleen opiskelemaan yliopistolöysäilyn jälkeen kun uutta infoa tulee joka päivä niin paljon, ettei entisiäkään ehdi käsittelemään. Tiedättehän että jokaisen kurssin jokaiseen opintopisteeseen sisältyy tietty tuntimäärä koulu-ja kotityötä? Jos kaikkien kurssien joita nyt käymme (meillä ei ole käytännössä ollenkaan valinnaisia vaan kaikki on pakollisia ja lukkarit tehty valmiiksi) nämä työtuntimäärät laskettaisiin yhteen, luulen, ettei vuorokaudessa riittäisi tunnit. Missä välissä sitten pitäisi ehtiä nukkua, syödä hyvin, harrrastaa ja tavata ystäviä - niiden kun on sanottu ennaltaehkäisevän mielenterveysongelmia.

Ja sitten vielä tämä syömävamma tähän päälle josta tosin saan syyttä vain itseäni. Välillä tuntuu että muserrun kaiken taakan alle.

Mutta ehkä nämä ovat vain maanantain tunnelmia.

Huomenna on jo tiistai ja kaikki taas paremmin kun nukun vähäsen ja sulattelen pötsiäni makuullaan.

Miksi minä edes yritän olla näin optimisti, tänäänhän kaiken piti olla jo paljon paremmin.