Kolme ahmimatonta päivää takana, mutta älkää ystävät hyvät luulko että olen parantanut tapani. Ei ei ei, minuun iski pahin mahatauti varmaan ikinä. Paskat housussa, yrjöä rinnuksilla, itkien ja vessanpönttöä halaten olo on ollut melkoisen kurja, mutta ainakin se on pitänyt minut poissa jääkaapilta syömästä itseäni tainnuksiin.

Nyt olo on jo parempi, mutta aion jatkaa samalla varovaisen syömisen linjalla. Sairasta tai ei, tuon vatsaflunssan takia/ansiosta ainakin nestettä on lähtenyt ihan kiitettävästi, ja olen pitkästä aikaa melkein tyytyväinen peilikuvaani. Älkääkö nyt hyvät ystävät myöskään luulko että alan napsia laksatiiveja mennäkseni siitä mistä aita on matalin. Ehei, työpäivät kiireisessä hotellissa vatsavaivaisena eivät ole edes nopean laihtumisen arvoisia.

Maatessani vessan lattalla yrjösangon vieressä sain taas jonkinlaisen herätyksen siitä, miten mahtavaa on olla TERVE. Siihen minun pitäisi takertua eikä siihen, miten surkeaa minun elämä on. Eikä minun elämä edes ole surkeaa, se olisi ihan kivaa jos en ahmisi. Kaikki olisi hyvin jos en ahmisi. Nojaa, miksi sitten ahmin? Koska kaikki EI ole hyvin. Kyllä minä sen itsekin tajuan, etten minä ahmimisen takia ahmi, se ei todellakaan ole kivaa. Mutta eipä ahmiminen ongelmissani autakaan. Joten sen ja minun yhteiselo saa loppua. Slut, finito. Minä tahdon pitää pellavahousujani koko kesän kuten pidin tänään - siis tänään ne menivät kiinni, hip hei!

Eilen kirjoitin niin itsesääliä tihkuvan kirjoituksen että itseänikin hävettää, ja onneksi älysin deletoida sen. Ärsyttää rypeä ja rypeä ja rypeä ja suorastaan kieriskellä omissa typerissä ajatuksissaan, elämä on ihan liian lyhyt siihen.

Elämä on ihan liian lyhyt syömishäiriöön.

Ja siihen, ettei muka viitsi pestä tukkaansa aamulla koska on edellisiltana ahminut.