Tämä päivä on ollut varmasti yksi elämäni omituisimpia. En edes tiedä, olenko oikeasti tässä, minä, kuka minä ja missä tässä, joten nipistelen parhaillaan käsivarttani mustelmille ja ahmin, ihan vain tietääkseni että olen elossa.

Kaikki alkoin eilen illalla, kun ostin jättipussin irtokarkkia (siis tällä kertaa todella JÄTTIpussin, en edes kyllä tiedä miksi ja ennen kaikkea miksi juuri tällä kertaa niin tolkuttoman lastin, teki kai taas mieli, mutta no, se on tässä sivuseikka) ja kuten tavallista lösähdin se pussi vierelläni sängylle ja aloin katsoa telkkaria ja humaltua sokerista (ainiin! ostin sen pussin tällä kertaa VAIN sen takia, että halusin saada sen pöhnäisen sokerihumalaolon, s a i r a s t a) ja sitten telkasta alkoi totta kai tulla uutislähetystä uutislähetyksen perään tuosta hirvittävästä kouluverilöylystä ja niinpä sitten nukahdin aika ristiriitaisissa tunnelmissa (ja huonossa olossa).

Tänä aamuna heräsin sitten elämäni tähän asti pahimmassa karkkikrapulassa. Nukuin todella huonosti koko yön. Lapsesta lähtien kaikki tuollaiset järkyttävät tapahtumat on vaikuttaneet minuun tosi paljon ja erityisesti tapahtumat kertautuu nukkuessa. Tämä aamu menikin sitten mukavasti siihen, että palauttelin paikoilleen tavaroita, joita olin unissani siirrellyt. Aina kun minulla on stressiä tai jotain pahaa on tapahtunut, puhun ja kävelen ja puuhastelen unissani (mistä olen saanut kuulla moneen kertaan jälkeenpäin kavereilta ja perheeltä).Tänä aamuna oli täydellisen epätodellinen olo. Minulla on joitakin erittäin hämäriä muistikuvia yöstä, muistan olleeni puolittain hereillä ja puolittain unessa, ja muistan myös, että aamuyöstä tyynyliinojen repiminen tyynyjen päältä tuntui jostain syystä kamalan tärkeälle. Nyt on vähän samantapainen olo, en oikeen edes käsitä, mitä teen ja missä olen.

Sitten läksin yhden vanhan tädin kanssa aamupäivällä silmälääkäriin. Loppujen lopuksi päädyin tämän tädin vaikeasti sairaan miniän luokse ja sieltä kotiin ahmimaan. Tällä naisella on reuma, osteoporoosi, epilepsia, aivokasvain, vasen puoli ruumista halvaantunut ja molemmat lonkat murtuneet osteoporoosin takia. Ja hän on nuori, vähän meidän äitiä ja isää vanhempi. Oli raastavaa katsella sen ikäisen kaljua päätä, kumaraa selkää ja huteraa kävelyä rollaattorilla. Se nainen oli kuitenkin niin mielettömän elämäniloinen ja jotenkin niin sinut itsensä kanssa, että voin sanoa, että ei siinä SÄÄLI ollut mitenkään päällimmäisenä mielessä. Enemmänkin mietin, miten maailma voi olla niin epäreilu paikka, että joidenkin elämä päättyy silmänräpäksessä jonkun psykopaatin luotiin tai että jotkut saa kantaakseen monta vaikeaa sairautta. Tuntuu entistä typerämmälle ahmia ja vielä valittaa siitä. Hävettää olla näin... kiittämätön.

Tänään sain siis erittäin hyvän elämänkoulun oppitunnin, ja tulin siihen lopputulokseen, että minulla on asiat erittäin hyvin. Elämä on kummalista, ja epäreilua.