Ihan uskomatonta, mutta olen nyt ollut reilun kolme päivää ahmimatta. Tänään tavoite on edelleen sama: en ahmi ja teen jotain. En viitsi teeskennellä, että menisin muka kouluun kun en kuitenkaan mene, mutta olen itselleni vähemmän ankara ja olen tyytyväinen, jos saan ahterini edes jonnekin liikkeelle. Voisi mennä elokuviin. Tänään on muistaakseni Finnkinon 5 euron päivät ja voisin huvitella katsomalla ainakin kolme leffaa putkeen. Hyhhyh minua, olen kehittänyt itselleni "inhottavan" tavan: sen sijaan, että menisin kouluun menenkin leffaan päivänäytöksiin katsomaan aina samoja ranskalaisia elokuvia.

Voisin melkein halata itseäni tämän ahmimattomuuden ja hyvän olon ansiosta. Hassuinta tässä on se, että en yhtään tiedä, mistä tämä äkillinen "kelkankääntö" alkoi. En kuitenkaan voi antaa itseni olla liian tyytyväinen itseeni, sillä tiedän miten tässä tulee vielä käymään. Ahmin jossain välissä ja jollain tekosyyllä kuitenkin. Mutta jos selviän tästä viikonlopusta edes suurinpiirtein kunnialla, voisin melkein palkita itseni jollain. Mutta EI karkilla. Vaikka levyllä. Tai kirjalla. Tai kengillä. Hehe, niitä voi aina ostaa oli sitten miten pontsossa kunnossa tahansa.

Voiko tämän järjettömän syömiskuvion lopettaa sillä, että vain PÄÄTTÄÄ olla ahmimatta?

Ja mitä minulle jää jäljelle, kun (jos) pääsen tästä tunteiden käsittelystä syömällä eroon? Millä minä sitten yritän lievittää ahdistusta? Hermostuttaa, mikä on tyhmää, mutta jotenkin on sellainen olo, että pelottaa päästää irti tästä, kun olen kuitenkin syönyt suruuni ja ilooni jo niin monta vuotta, etten enää edes MUISTA millaista on olla normaali. Pitäisi vissiin hankkia elämä.